Nykyajan Nuoret

Mä seurustelin kerran mua paljon nuoremman pojan kanssa. Sillä oli niin cooleja kavereita, että mulle tuli välillä aika naurettava olo mun omista nuoruusvuosista. Vaikka en siis ole kauhean vanha vieläkään noin koko elämänkaaren mittakaavassa. Sillä pojalla oli sellasia kavereita, jotka oli vaikka Suomen makeimmalla radioasemalla töissä ja melkein kaikki ne pääs jonojen ohi mihin vaan missä oli jonoa. Ne oli siis about just lukiosta päässeitä ja asu kaikki tyyliin Beeffin naapurissa tai yläkerrassa. Sen tyttöpuolisilla kavereilla oli ihan sairaan makeita vaatteita ja ne oli muka kaikki second handia. Tai vaikka Hunterin kumpparit näytti niillä cooleilta, kun mun jalassa ne ois ollut ihan hirveet espoolaiskengät. Kaikki ne nuoret myös teki jotain makeeta, ei tosiaan siis siivonnut oksennuksia satamassa seisovien laivojen hyteistä, eikä ainakaan myynyt menaisia puhelimitse kahen euron tuntipalkalla. Yks niistä makeista tytöistä esimerkiksi myi käytettyjä pikkareitansa netissä ja se oli jotenkin rohkeeta ja makeeta.

Ne tytöt ei uskaltanu puhuu mulle, enkä mä oikeestaan niille. Ne sen pojan poikakaverit oli ihan hyviä tyyppejä, mutta nekin kaikki teki mitä huvitti ja mä en tajuu miten se on mahdollista, kun kaikki me kuitenkin tarvitaan leipää ja leivän päälle voita ja nää heebot vaan seinäkiipeli ja poltti pilvee ja reissas.

Mä oon tehny paskahommissa kuuspäiväsiä viikkoja ja kymmeniä tunteja ylitöitä että pääsisin ees ruotsinlaivalle tai että saisin ostettua Fruitin hupparin. Nää nykyiset nuoret sanoo noloi ihmisii fruittareiks, vaikka musta Fruitissa ei vieläkään ole mitään noloa. Ja me päästiin sillon joskus kakskymppisenä TSÄKÄL jonon ohi silloiseen Oopperaan, joka nykyään on muuten joku paska texmex ravintola, missä ei oo koskaan asiakkaita mut se on jo ties kuinka monetta vuotta pydessä.

Ja nyt mä en dissaa niitä nuoria jotka tekee mitä huvittaa (poikkean nyt vähän tyylistäni ja tarkotan tätä oikeesti, ilman sarkasmia) vaan musta esimerkiksi blogeillaan itseään ja kulutushulluuttaaan elättävät nuorukaiset on siisteintä mitä tässä täällähärmässäonpakkotehätöitäettäpärjää -yhteiskunnassa on tapahtunut (ja edelleen ilman sarkasmia, ehkä pientä katkeruutta ilmassa tosin). Miks helvetissä ihmisen pitäisi käyttää vähintään 40 tuntia viikossa vittuuntuuneena jonkun asian parissa mistä ei nauti. Vaikka sillä saisikin sen elantonsa.

No mutta mä en siltikään tajua miten se hengailu ja ittensä elättäminen liittyy toisiinsa ja mä juuri tällä hetkellä kirjottelen tätä tekstiä paskaduunissani lauantaiaamuna kello 7.23, jolloin monet nuoret ja makeet tyypit vielä vetää kokkelia neniinsä jossain siisteillä jatkoilla.

Ehkä siitä huomaa vanhenevansa, kun alkaa juttelemaan itekseen netissä tälläsiä KUNMINÄOLINNUORI ja MITÄNENUORETNYKYYÄÄNOIKEENPUUHAA höpinöitä, mutta mä olen edelleen ihan hämillään että miten siistiä kaikki nykyään on ja miten kukaan ei enää tee paskaduunia, mutta kaikilla on silti ihan sairaasti massia. Mun nykyinen mieheni on mun ikäinen ja me fiilistellään makaroonilaatikkoa ja salkkareita ja ollaan muutenkin niin perusmoilasia, että en tajua miten mä oon ikinä selvinny niitten sikamakeitten nuorukaisten seassa. Eikä meillä ole rahaa ikinä mihinkään, vaikka mä täällä paskaduunissa mätänenkin.

Mutta ainakin mä oon löytänyt paikkani. Ehkä niistä cooleista nuorista sitten tuntuu samalta kun ne jauhaa sitä samaa läppää siellä ennnenvanhaa Suomen makeimmalla radioasemalla ja miettii miten nykynuoret tekee jotain vielä siistimpää. Sitten mä oon jo muumio joka huutaa bussissa nuorille, ettei kiroilis. Vai teenköhän mä sitäkin jo huomaamattani?

Ai kauheeta.

Milloinka Sitä Olisi Tyytyväinen Kaikkeen

Elän tällä hetkellä erittäin onnellista aikaa. Asiat saattavat kääntyä pian hyvinkin idylliseksi ja oikeastaan elämäni voi kuukauden päästä olla juuri sellaista mitä oon aina halunnutkin sen olevan. Tavallaan se on jo nyt sitä (jos ei asunnottomuutta ja persaukisuutta lasketa). Olosuhteisiin nähden mulla on pullat joka tapauksessa hyvin uunissa.

Ja kirjaimellisesti mulla on pulla uunissa, eli verbaalisesti lahjakkaan ystäväni sanoin, myyrä sylinterissä. Siitä johtuen mun mielialat menee vähän niinkuin vanha kunnon lintsin vuoristorata: liukkaasti ylös ja alas hirveellä rätinällä. Eli toisin sanoen mä olen ensin aivan onneni kukkuroilla ja sitten kymmenen minsan päästä mun mies saa tekstiviestissä kuulla olevansa vitun perseestä.

Ei nää mielialan vaihtelut suoraan sanottuna pelkästään raskaudesta johdu. Aina ne on heittelehtinyt ja yleensä mua rupee vituttamaan mun mies vasta kun oon mennyt ihan solmuun yleisen tyytymättömyyden saralla ja soimannut itteäni kaikesta sellaisesta pahuudesta kuten esimerkiksi siitä, että en pitänyt ovea auki jollekkin kun kävelin steissille sisään tai että puhuin puhelimessa samaan aikaan kun olin kaupan kassalla. Tälläiset käytösvirheet saa mut pahalle tuulelle, mutta sitten toisinaan käy niin että mä olen ollut itse ihan yli-ihminen (kuten tänään kun sain harjottelurapsan valmiiksi kolme päivää etuajassa, sain kuulla hankalassa elämäntilanteessa olevilta ihmisiltä olevani ihanan ymmärtäväinen ja mukava ja muutenkin suoriuduin asioista normaalia vaivattomammin) ja sitten joku demoni mun sisällä saa mut ajattelemaan jotain sellasta asiaa mihin en voi vaikuttaa ja TÖKS! Tikulla silmään sitä yli-ihmistä. Mikään ei enää olekaan hyvin ja siinä vaiheessa yleensä lyön vettä myllyyn miettimällä että nyt vois ajatella positiivisesti, mikä vituttaa vielä enemmän kun on jo alkanut ajattelemaan paskaa kaikesta mitä silmä ympärillä näkee.

Kuten esimerkiksi bussissa olevasta naisesta joka puhuu puhelimeen iloisesti tai mutsista joka tekstaa mulle ihan yhtäkkiä.

En ymmärrä mistä tää taipumus on peräisin. Että eka on ihan vitun hyvä mieli vaikka tulee vettä vaakatasossa ja bussipysäkillä tönitään sinne missä se myyrä on. Ja sitten tulee mieleen joku asia mikä on yksinkertaisesti mun vaikutuksen ulkopuolella, mitä en voi muuttaa ja mihin mun ei pitäis edes puuttua ja sitten kaikki on taas ihan perseestä. Sitten ku se fiilis tulee, niin uskokaa tai älkää mä jopa kiroan sen kaiken mikä mun elämässä just nyt on niin hyvin ja toivon että voisin olla yksin rinkka selässä jossain pikkusessa rantakaupungissa toisella puolen maapalloa tai edes omassa kämpässä itekseni tekemässä mitä vittua mua ikinään huvittaisikaan tehä jos en olis tässä elämäntilanteessa.

Aika paradoksaalista ja jakomielitautista. Itseasiassa mua vituttaa tän asian spekuloiminenkin kun ei sille ole mitään pystynyt kahessakymmenessäkahdeksassa vuodessa tekemään, joten lopetan spekuloinnin ja jatkan tätä helvetinmoisen onnen sietämistä ja kaikesta muusta haaveilua, koska kuukauden kuluttua mä voin elää just sitä elämää mitä oon aina halunnutkin tai sitten seistä yksin jossain helvetin kuusessa miettimässä miten tässä taas näin kävi.

Pessimisti ei pety, eikä optimisti opi.

Homeless Lady In A Homeless City

Edellisen tekstin kaltainen ruusunpunainen hömppä sikseen. Mulla on taas tsiljoona syytä olla raivoissani. Yksi niistä on se, että koulu on taas alkanut ja sehän tietää kaikille opiskelijoille tuttua kärvistelyä tuilla ja sallituilla tienesteillä, mikä puolestaan tarkoittaa tonnia kuussa per nälkiintyvä opiskelija. Pääkaupunkiseudun vuokratilanteen mukaan voidaan nopeasti laskea päässä, että se tietää sellaista parin huntin kuukausittaista törsäilybudjettia per oppilas. Ellei ole sitä kultalusikkaa suussa ja papan rinnakkaiskorttia lompakossa.

Nyt kun kerta päästiin laskemaan näitä lukuja, niin voin todeta että rakas tukijärjestelmämme on laskenut äitin minimaaliset tulot edukseni ja näin ollen opintotukeni asumislisineen on vaihtunut opintorahaan, joka on ruhtinaalliset 180 euroa kuussa. Koulua on se neljästä viiteen päivään viikossa, eli töissä käymiseen menee kaikki luppoaika, jotta saisin elätettyä itseni tässä Manhattanin hintatasoon verrattavissa olevassa kaupungissa. Näin ei kyllä opiskeluaikaa lyhennetä, vaikka kuinka ahkera olisikin. Päinvastoin mulla ei kohta ole varaa opiskella vaikkei täällä Suomessa koulu periaatteessa maksakaan mitään.

No mutta ei hätää sillä eihän mulla ole asuntoakaan mihin sitä massia törsätä. Koulun alun merkeissä jouduin työstämään raporttia syrjäytymisestä ja asunnottomuudesta ja niiden yhteisvaikutuksesta toisiinsa. Niin puuduttavalta kuin se kuulostaakin, voin sanoa että juuri mulle se oli erittäin oivaltava kokemus. Tajusin nimittäin, että MÄ olen yksi niistä parista tuhannesta asunnottomasta nuoresta, jotka tällä hetkellä elävät pääkaupunkiseudulla loisina kuka kenenkin nurkissa. Ja vaikka Suomen kodittomien luvut eivät nousekaan edes Euroopan kärkeen, niin voin sanoa, että KYLLÄ JUMALAUTA VITUTTAA olla tässä tilanteessa nostamassa tilastollisia lukuja kusisempaan suuntaan. Tuo nuorten asunnottomien luku kasvoi nimittäin 93 %:lla viime vuonna, eli tilanne ei ilmeisesti ole ainakaan parantumassa lähiaikoina.

Jos mulla ei olisi perhettä ja koulua tässä kirotussa kaupungissa, niin lähtisin täältä kyllä hevonkuuseen asumaan halvemmalla. Landella opintotuki ja asumislisä kun riittää ilman lisätulojakin jo ihmisen elättämiseen. Ja ei se rahan puutekaan vituta niin paljoa kun se, että olosuhteiden pakosta roikun stadin asuntojonossa, asun nimellisesti mutsilla ja käytännössä en aina tiedä osoitettani saati missä tavarani joita juuri sinä päivänä tarvitsisin on, niitä kun on levitelty ympäri Helsinkiä odottamaan jotain asuntoa johon mulla olisi varaa.

Miten asiat voi olla näin päin helvettiä tässä kaupungissa ja tässä maassa? Kaverin sisko joutui erotessaan muuttamaan äitinsä luokse kuten mäkin, mutta hänellä on kaksi pientä lasta mukanaan. Sopivaa asuntoa heidän perheelleen ei ole löytynyt. Olen itse ollut kaupungin asuntojonossa neljä kuukautta.

Jos joku poliitikko tai muu jolla on niitä ratkaisun avaimia käsissään ei kohta rupea panostamaan tähän ongelmaan, niin katson oikeudekseni todellakin syrjäytyä (koska juuri opettelemieni tilastojen mukaan asunnottomuudella ja syrjäytymisellä on vahva side toisiinsa), lopettaa kaiken yrittämisen, kävellä sossun luukulle ja pyytää massia ja kämppää. Ja sitten voin soittaa Jyrki Käteiselle ja Jari Sarasvuolle, että kerronko miten täällä syrjäydytään. No sillä tavalla, että ensin mennään opiskelemaan, jonka seurauksena luovutaan inhimillisestä elintasosta ja sitten vielä aletaan etsimään asuntoa ja kun sitä ei saa onkin soppa valmis.

Että ei muuta kun kassit pyörän takkarille ja bussipysäkille asumaan. Saadaan yksi helsinkiläinen taas syrjäytyneitten kodittomien toivottomaan joukkoon. Terkkuja tämän myötä etenkin Jari Sarasvuolle sinne norsunluutorniin, että IME MUNAA JA TUKEHDU SIIHEN!!!! Me syrjäytymisvaarassa olevat ihmiset otetaan itseämme niskasta kiinni ja sitten mitä? Ryhdytään rakentamaan hökkelikylää vaikka Kalasatamaan?

Joskus, vaikka nämä kaikkitietävät massipäälliköt toisin väittävätkin, asia on niin että täällä "tasa-arvoisessa" Suomen lintukodossa kaikilla ei todellakaan ole samanlaiset lähtöasetelmat, vaan joskus tämä helvetin systeemi vaan sylkee jengiä ulos itsekseen pärjäämään. Eli nyt budjettiriihen keskelle pikku viesti: LISÄÄ ASUNTOJA TAI MASSIA TAI JOTAIN VITUN VUOKRASÄÄTELYÄ, vähemmän lätinää kaikesta muusta.

15 Viikkoa

Mä oon tosi nopea välillä. Siis sillä tavalla nopea, että olen tässä viimesen viidentoista viikon aikana tajunnut olevani niin sanotusti väärässä junassa, hypännyt siitä helvettiin, etsimättä löytänyt oikean junan ja nyt köröttelen sen kyydissä matkalla ikuisuuteen. Ja jos nämä kielikuvat ei aukea tosta noin vaan, niin alla tarkempi kuvaus tilanteesta.

Elin suhteessa, jossa kaikki oli ihan hyvin. Rakkautta ainakin riitti, mutta silti ainakin ystäväni mukaan elin sitku maailmassa, mikä puolestaan tarkottaa sitä, että mun jokaisessa lauseessa oli sanapetos "sitku". Että kylhän tää tästä sitku noi olkkarin seinät maalataan ja sitku toi tosta vähän helpottuu ni sitte... Sitten tuli se viimenen sitku ja mä jätin seinät maalamatta ja pakkasin tavarani ja lähdin. Sen verran näitä päätöksiä on tehty tässä vuosien varrella, että en oikeastaan hetkeäkään kyseenalaistanut toimintaani, enkä etenkään päätöstäni. Ja siitäkin huomaa, että on tullut ennenki tempastua itsensä elämästään, ettei äitikään ihmetellyt oikeastaan hirveesti kun näki mut taas kimpsujeni kanssa eteisessä. Sanoi vaan, että tyhjennetään se sama kaappi kun ennenkin ja että pitää taas muistaa ostaa maitoa enemmän. Ja voin kertoa strategisen luvun tässä välissä, olen 28 vuotta, eli iässä jossa monet menevät naimisiin ja saavat lapsia ja ovat jo tulevaisuudestaan päättäneet. Edes vähän. Mutta mä sen sijaan heittäydyn tuulen vietäväksi iässä jossa ennen kaikkea OMA biologinen kello jo vaatisi hieman stabiilimpaa elämää ja miksei niitä muksuja, farmariautoja ja kultasianoutajiakin.

Eroaminen ei ollut helppoa tälläkään kertaa. Toisen jättäminen ja tietyn ajanjakson päätökseen pistäminen on suoraan sanottuna pelkkää kusta ja paskaa. Siinä on vaikea nähdä mitään positiivista ja kuten aiemminkin mun oli taas paettava tunnetyhjiöön. Leijailin hetken epäonnen ja tyhjän päällä. Voimaannuttavien kännien ja sekoilujen jälkeen olen kuitenkin siinä asemassa, että olen valmis menemään uuden mieheni kanssa vaikka hautaan.

Niin siis mulla on uusi mies. Se tuli siinä eron jälkeen aika nopeasti ja taisi siis tulla jäädäkseen. Tosin ainahan ne tulee, mutta tällä kertaa mä en edes jaksa epäillä sitä etteikö tämä juttu kestäisi. Eikä se luotto tämän suhteen kestävyyteen tarkoita että tässä suhteessa ei olisi ongelmia. Nou nou. Viiteentoista viikkoon on mahtunut melko intensiivinen kurssi toisesta ja minusta. On ollut seksiä, huumeita ja juhlia. On ollut riitoja ja sekoiluja. Ex-naisia ja -miehiä. Jopa masennusta ja itsetuhoisuutta. Mutta ennenkaikkea onnea, uskollisuutta ja toivoa. Ja tietenkin sitä varmuutta. Siitä ehkä kertoo ehkäisystrategiammekin, sitä kun ei ole missän vaiheessa ollutkaan.

Viisitoista viikkoa on lyhyt aika tuntea toista, varsinkin kun sen laittaa loppuelämän mittakaavaan. Mutta uskon että olen tehnyt elämässäni  kipeitä päätöksiä, vaikeita matkoja, nähnyt ja kuullut ja tuntenut niin paljon juuri sen oikeanlaisen elämän tunnistamiseksi. Sitä tietää mitä haluaa kumman nopeasti kun on nähnyt ja kokenut kaikkea mahdollista. En voisi enää kuvitellakaan olevani suhteessa muutamaa vuotta ja pikkuhiljaa totutella ajatukseen että tämä mies on minulle se oikea. Tulisin epävarmaksi.  Mun pitää tunnistaa ja saada se heti, tai sitten ei ollenkaan.

En välttämättä usko loppuelämän kestävään valaan siitä että ollaan ikuisesti yhdessä ja plaaplaa. Tahdon tietenkin uskoa siihen, mutta koska elämme avaruusaikaa en usko että kahden onnettoman ihmisen pitää sietää toisiaan hautaan saakka jos vaikka toinen heistä hurahtaa sihteeriinsä viisikymppisenä tai toisen halut kohdistuvatkin myöhemmin samaan sukupuoleen. Eihän tällaisia asioita tarvitse ajatella silloin kun pappi sanoo aamentaan, mutta on ne hyvä tiedostaa. Mun ikuisuus toisen kanssa tarkottaa sitä ikuisuutta kun me molemmat jaksetaan olla onnellisia yhdessä. Tottakai toivon ja tällä hetkellä jopa kuvittelen meidän rakkauden kestävän kuolemaan saakka, mutta en ole mikään meedio enkä oikeastaan voi olla varma muusta kuin tästä hetkestä.

Viisitoista viikkoa on lyhyt aika. Meille se on ollut ikuisuus. Haluaisimme tehdä asiat vieläkin nopeammin mutta olosuhteet eivät anna periksi. Toisaalta ei meillä ole kiire mihinkään. Ja juuri sellasta rakkaus onkin mulle. Tuntuu kuin olisi pieni lapsi karkkikaupassa; kokoajan haluaisi lisää vaikka on jo saanut enemmän kuin on ikinä osannut kuvitellakkaan.

Life Is A Bitch And Then You Die

Viisas mies nimeltä Nasir Jones sanoi otsikon mukaiset sanat ja avasi minulta valtimot. Kun kuulin tuon maagisen totuuden, olin ehkä kuusitoista tai kaksikymmentä, en ole muistanut laskea. Elin silloin ulospäin melko maanista aikaa, mutta sisälläni asuva pieni ressukka ui syvissä, sinisenmustissa vesissä. Tuolloin en osannut tarttua mihinkään mua kohti ojentuvaan käteen, koska olin niin sairaan kova tyyppi etten tarvinnut apua. Elin kahta eri todellisuutta, joita yhdisti parhaat ystäväni alkkis ja alkoholi. Kun Nas sylki nuo sanat kerta toisensa jälkeen ulos kajareistani, tajusin lopulta, että vittuako tässä nyt itketään. Elämä on pelkkä horo ja sitä kuolee kuitenkin ennemmin tai myöhemmin. Ja kun järki sai tuosta ajatuksesta kiinni, sydän alkoi tulla pikkuhiljaa perästä. Mustanpuhuvat vedet vaihtuivat turkoosiksi aallokoksi.

Ja aallokoksi nimenomaan, sillä olin ja olen edelleen ehkä maanisdepressiivisin ihminen ilman kyseistä diagnoosia. Elämä on yhtä myrskyä ja tyyntä ennen myrskyä. Tuntemattomat näkevät mussa lähinnä tyyntä, paitsi silloin kun on suupielet polvissa (tosin silloin yleensä piiloudun pois muulta maailmalta, paikkaan nimeltä Rako, joka sijaitsee Sohvatyynyn ja Sen Toisen Sohvatyynyn välissä). Läheiseni näkevät mussa usein sekopäisen myrskypilven ja toisinaan tyhjyyteen tuijottavan kiven.

On kuitenkin myös niitä päiviä, joskus viikkojakin jolloin olen ONNELLINEN. Ja ILOINEN. Ja yltiömäisen POSITIIVINEN. Kuulemani mukaan temperamenttini kulkee kahteen suuntaan ja sillon kun löydän elämästäni jotain hymyn arvoista, lataan ympärilleni sellaisen iloisten tunteiden disney worldin, että oksat pois. Ja näihin hetkiin kipinä saattaa irrota ihan mistä vain, eräänkin kerran innostuin kiipeämisestä johonkin patsaaseen, jonka jälkeen keräsin kaisloja aivan onnessani kahdenkymmenen asteen pakkasessa. Selvinpäin.

Elän tunteella enkä osaa käsitellä elämää järjellä. Olen tehnyt kaikki suuret päätökset elämässäni hetken mielijohteesta, tai pienen aikalisän kautta. En pystyisi tekemään loogisia päätelmiä asioista, joihin ei ole varmoja vastauksia. Jos päässäni on liikaa askarruttavia asioita, mulla on hyvin rajallinen määrä vaihtoehtoja niiden ratkaisemiseksi. Yksi niistä on pakeneminen maailman ääriin, toinen on lamauttaa ajattelu jollakin substanssilla. Molemmista on ollut suunnatonta apua, tosin en voi kuin nöyränä pyytää anteeksi tästä aiheutuvia haittoja lähellä eläville rakkailleni. Onneksi olen opetellut ja yhä opettelen minimoimaan muille koituvia harmeja omasta pelkuruudestani.

Mutta turhaan sitä sen enempää miettimään. Jos mielessä on rauha niin ei kannata turhia miettiä vaan nauttia. Mutta jos jokin asia painaa niin kannattaa pysähtyä hetkeksi, vetää jurrit, karata, tai mitä tahansa, että saa pienen hetken mietittyä miksi mielenrauha on järkkynyt. Ja sitten ei muuta kuin paiseesta paska ulos ja paranemaan.

Elämä on hirveen yksinkertaista loppujenlopuks. Stipluja tulee, elämä muuttuu, mielialat heittelee. Oli se sitten kuraa tai mannaa mitä elämä millonkin antaa, joka hetki on elettävä ja sitten lopulta on kuoltava.

Tältä Musta Tuntuu

Neliön sisällä voitte nähdä mun tämänhetkisen sielunmaiseman. Suotta katsot sen lähemmin, näet nimittäin aivan oikein. Siellä ei ole mitään.

Rauhoitu Hyvä Ihminen!

Nykyaikana sitä pitäisi kokoajan olla helvetisti kaikkea. Ei esimerkiksi voi olla vain hyvä tyyppi tai hyvä äiti. Semihyvä sulkapallossakin on tänäpäivänä täysi luuseri. Ja jos osaat kutoa, mutta et tehdä karjalanpaistia, niin olet keskinkertaisakin huonompi.

Koti ei ole enään mikään luukku, jossa viihdyt itsesi tai perheesi kanssa. Ehei, näin designin kulta-aikana sen pitää kelvata vähintään Avotakan esiteltäväksi, mutta vielä parempi jos se näyttäisi samalta kuin Glorian kodin esittelemät kartanot Tanskassa, viherhuoneineen ja takkoineen.

Ja mitään säälittävää aerobiciä ei enään lasketa kuntoiluksi, vaan kaikilla nykyaikaisilla naisilla ja miksei miehilläkin pitäisi olla oma lukujärjestyksensä jollekkin kaikkiin-mahdollisiin-ryhmäliikuntalajeihin-erikoistuneelle salikompleksille ja tietenkin viimesimmän muodin mukaiset hiihtopuvut itsestään liukuvine suksineen.

Jos vaatteesi ovat mitään muuta kuin tyylikkäät, olet tässä maailmassa kuin nukka villatakissa; pilaat kokonaiskuvaa.

Eikä se parisuhteesi voi toimia saati olla hyvä, jos te ette omista mökkiä ja koiraa ja sitä Avotakkakotia ja kaikkea roinaa sen sisällä ja suunnittele lapsia kohta tai ole jo naimisissa tai muuten vaan poikkeatte valtavirrasta.

Entäpä miten rentoudut? Oletko kristitty ja käyt kirkossa? Onpa vanhanaikaista! Kun katsos nykyään me urbaanit pissaliisat käymme meditoimassa Tiibetissä, Joogaamassa Intiassa ja tottakai zenkylpemässä Thaimaassa. Rentoutuakseen emme todellakaan katso telkkaria, vaan kävelemme luonnossa hengittäen ja hiljentyen, kuten elämäntapaoppaamme opettaa.

Aikakäsityskin on muuttunut ja vaihtelee sen mukaan, olemmeko hirveessä draivissa vai tarvitsemmeko lepoa. Syklinen aikakäsite on useamman täydellisen ihmisen seinällä tai tatuoinnissa muistuttamassa siitä kuinka aika on loputon. Mutta silti heidän kalenteristaan loppuu aina viivat, vuorokaudesta päivät ja lopulta elämästä vuodet.

Ja entä silloin ennenvanhaan? No ei asiat silloin ollut paremmin. Silloin vain korostettiin enemmän yksilön hyviä puolia, eikä pyritty luomaan niitä lisää. Leipuri osasi tehdä leipää ja maanviljelijä viljellä maata. Kuka nyt enään haluaisi omistaa elämäänsä yhdelle asialle, kun voi tehdä ja olla kaikkea. Sitäpaitsi entisaikaan kukaan ei osannut kuuttasataa eri kieltä ja ollut maailmankansalainen. Silloin kaikki oli niin juntteja että tekivät jotain käsillään ja hyödynsivät sitä. Eikä silloin myöskään tajuttu laittaa lapsia tarhaan oman uran alta, ei lähteä vanhempien luota mahdollisimman kauas hyvinvoimaan.

Eikä silloin ennen pystytty unohtamaan, että me ihmiset olemme rajallisia. Emme me voi hallita kaikkea. Emme voi tehdä kokoajan jotakin hyödyllistä ja samaan aikaan olla rauhassa ja rentoutua. Me emme voi olla minkäänlaisessa tasapainossa itsemme ja luontomme kanssa niin kauan kun luulemme pystyvämme kaikkeen, koska 'kaikella' on myös negatiivinen puolensa ja epätasapainonsa.

Ihmisen ei tarvitse muuttua samassa tahdissa maailman kanssa, koska maailma muuttuu joka hetki ja ihmistä sellainen vauhti stressaa. Ole siis hetki samanlainen kuin eilen, älä pakota itseäsi muuttumaan. Päästä irti täydellisyydestä ja ota kiinni elämästä. Saatat saada pari tuntia lisää aikatauluusi.

En ole koskaan tunnustanut ikäkriisiä. En ole pahemmin tunnustanut mitään kriisiä ennen kuin olen sen itsekseni käsitellyt. Tosin se käsittely ei ole aina tapahtunut itsekseni. Ja tämänkin olen tajunnut vasta jälkeen päin. Olen elänyt sellaista elämää jossa otetaan innostuksen kipinä milloin rakkaudesta milloin seikkailun halusta. Ja aina kun olen juurtunut pidemmäksi aikaa paikalleen, olen kyllästynyt. Elän hyvistä hetkistä ja kuolen sisältä tylsästä arjesta. Tavallaan tarvitsen tuttua ja turvallista ympärilleni, mutta heti kun siitä tulee arkea, huomaan hukkuvani unelmiin, joita luulen etten voi toteuttaa, koska olen itse luonut itselleni sen kuplan, jossa minun pitää tehdä sitä mitä teen. Kukaan rakastamani ihminen ei kuitenkaan ole koskaan jättänyt minua sen takia että muutan tätä kurssia.

Tällä hetkellä olen kuolla tylsyyteen. Mietin niitä vaihtoehtoja mitä saattaisin tehdä nyt jos en olisi valinnut joskus toisin. Yksi erittäin todennäköinen vaihtoehto olisi että olisin New Yorkissa, ehkä Puerto Ricossa tai mistä mä tiedän missä, mutta kuitenkin erään ihmisen kanssa jota en enää rakasta. Sen sijaan söin tylsyyteeni pienen palan jännitystä, rakastamani mies soittelee koko ajan kysyäkseen onko kaikki hyvin, jännitän tulevaa harjottelua ja mietin että millaista elämää oikein haluan elää.

Jos unelmat toteutuisi, eläisin rahasta riippumatonta elämää, missä toteuttaisin hullua seikkalunhimoani, parantaisin maailmaa ja samalla olisin lähellä kaikkea rakastamaani. Mun ympärillä olisi palmuja, turkoosia vettä ja aaltoja. Ja kun sulkisin silmäni ja kääntyisin ympäri näkisin tutut Paloheinän ladut, joilta pääsisin lämmittelemään mummille sylissäni ihana pieni kummityttöni, uisin kesäisin kotipihan altaassa, kun isäni grillaisi vieressä päivällistä ja veljeni ja poikaystäväni olisi siinä vieressä, ystäväni lähellä ja kaikki muu minulle niin tärkeä ja rakas ympärilläni.

Elämässä ei varmasti tule saamaan kaikkea mitä toivoisi. Ei edes puolia ja kuten olen ennen sanonut, ei elämästä kannata rakentaa mitään koska elämä rakentaa itse itseään ja tulevaisuus lyö ne kuuluisat kohtalon kortit pöytään.

Mutta kun on viimeiset kymmenen vuotta tehnyt mitä huvittaa ja kokenut melkein kaiken maan ja taivaan väliltä, ei sitä ihan purematta niele, että tämä päivä on lumessa rämpimistä ja arjen kanssa paninimista. Tavoitteet, toiveet ja unelmat eivät asetu rinnakkain ja se on asia jonka kanssa on opittava elämään. Paikalleen jääminen on rikos, mutta hitaasti ettenpäin matkaaminen turruttaa.

Ehkä kyse on kasvusta, ikäkriisistä tai uuden elämäntilanteen hyväksymisestä. Mutta luonnettaan on vaikea muuttaa ja sen takia yritän taistella arkea vastaan niin hyvin kun osaan. Taidankin laittaa heti tanssikengät jalkaan ja pistää musiikin kovalle. Huomenna voi taas miettiä sitä mitä oikeastaan olisi pitänyt tehdä.

Katri Helenan sanoin...

Mitä silloin tapahtuukaan
Ensisuudelma kun ohi on
Epätoivo, eikä muukaan,
Oli onni niin vaatimaton

Nuoruus on seikkailu suunnaton
Kokeile vain, hämmästy vain
Sä maailmaa
Nuoruus on nousussa auringon
Uinailevan, salatuimman
Se paljastaa

Eikö Teitä Muka Ikinä Vituta

Minua ainakin vituttaa. Ja koska tämä on ehdottomasti paras väylä sen vitutuksen purkamiseen, niin härifrån tvättas niinku stadissa sanotaan.

Ensinnäkin mua vituttaa tää ikuinen talvi ja ainainen kylmyys. Eikö tää puolen vuoden talvi vois jo olla ohi? Ihan kiva että aurinko on ainakin tullut sieltä jostain maapallon toiselta puolelta tänne meille paistamaan, mutta ketä se nyt lopulta auttaa, kun on niin vitun kylmä ettei siitä voi nauttia kun korkeintaan aamulla verhoja avatessa. Heti kun on laittanut kutittavat sukkikset ja hiertävät housut kolmenkymmenen muun kerraston kanssa päälle ja avaa oven lähteäkseen vaikka viemään roskia, se aurinko lämmittää viistoista astetta vähemmän ja sitä rupee kelaamaan, että oliko mun ihan pakko syntyä tänne ikuisen talven maahan. Odotan kesää niin plajon, että kun se lopulta tulee kolmen lämpimän hellepäivän muodossa, olen jo todennäköisesti buukannut kaikille niille päiville töitä, että olisi massia taas lähteä joskus johonkin lämpimään. Ja sitten onkin jo syksy ja ihan kohta uusi pitkä ja helvetin kylmä talvi.

Sitten on tää iloinen ilmiö nimittäin kevään vittumainen yltiöpositiivisuus kaikissa kanssaeläjissäni. Kun mä valitan kylmyydestä, niin jengi on ihan täpinöissään auringosta ja päivän pitenemisestä. Ja kun mua vituttaa mikä tahansa muu asia niin muut vastaa, että hei jos sun elämässä on joku perseellään, niin muuta sun elämääs (tai vielä pahempaa, asennettasi) sellaiseksi, että pystyt olee onnellinen. No ootas, kun mä muutan johonki lämpimään, missä ei tarvii nurista säästä niin sitten mua vituttaa kun oon niin kaukana kaikista mun rakkaista ihmisistä. Ja jos mä sitä asennetta rupeen muuttamaan, niin sitten taas vituttaa kaikki itteni kaltaset negistelijät.

No toki elämässä on myös asioita jotka vituttaa, koska ne on niin päin helvettiä ilman että voin itse kyseisiin asioihin mitenkään vaikuttaa. Niihin toki lukeutuu nämä kaksi aikasempaa vuodatusta, mutta myös sellaiset konkreettiset asiat kuin maailman kaupallistuminen, rahan puute, hintojen nousu ja muu finanssivääryys. Olen nykyään opiskelija ja sehän täällä Suomessa tarkottaa sitä, että mulla ei oo paskaakaan rahaa tehä hevon vittuakaan. Eikä sitä rahaa olisi muutenkaan, koska en tienaa mun blogilla ilmasta roinaa, hemmotteluhetkiä, enkä myöskään pennin hyrrää. Ja millään muulla duunilla ei täällä rikastu, paitsi tietenkin kusettamisella, mutta siihen maailmaan en tietenkään voi lähteä, koska en halua olla osa sitä hevonpaskaa, joka muuttaa tätä maailmaa yhä vaikeammaksi tavallisille taatelintallaajille. Massi pyörittää kaikkea ja kaikkia, eikä sille voi mitään että se pistää niin perkeeleesti vihaksi.

Loppuun haluaisin tyylilleni uskollisena vielä mainita nämä kusipäiset blogilprinsessat, joiden postauksia mä edelleen luen etten vain saisi hetkeksikään rauhaa tältä vitutukselta. On siis olemassa blogeja, joita olen alkanut lukemaan sillä mentaliteetillä, että tolla on ihan kiva tyyli ja tolla on välillä hauskat läpät jne. Mutta on se aika saatanan surullista että yksi toisensa jälkeen näistä mun viha/rakkaussuhteen kohteista putoaa siihen kaivoon, missä millään muulla ei ole enää merkitysta, kun oman perseensä esittelyllä. Ja ilmaisella kamalla tietty. Melkein kaikki blogit mitä olen seurannut ovat muuttuneet helvetin pitkiksi mainoskatkoiksi ja se on ihan hirveetä hevonpaskaa. Eikä myöskään tarvitsisi muuttaa sitä hauskaa ja tyylikästä blogia miksikään alastonkuvablogiksi. Vielä muutama vuosi sitten nämä treenisalilla peilin kautta otetut jumppatoppiminishortsikuvat olisi ollut muittenkin kun mun mielestä äärettömän noloja ja todella ärsyttäviä, mutta nykyään ei voi edes mennä mihinkään salille, kun siellä ei jengi tee muuta kun räpsi kuvia tissivaoistaan ja trikooperseistään. Ja uskokaa tai älkää mä en ole kateellinen niistä pyykkilautavatsoista tai hyvistä perseistä, mua vaan kuvottaa se, että pitää ottaa itsestään vähäpukeisia kuvia joka helvetin tilanteessa ja laittaa ne nettiin kaikkien nähtäville. Sitä on mun tietääkseni ennen kutsuttu pornoksi ja vaikken lähtisi naisia mitenkään hunnuttamaan, niin mun mielestä hyvällä maulla on rajansa ja näissä tyyliblogeissa se raja voisi vaikka olla housut ja paita.

No, mutta onneksi elämä ja maailma missä sitä elämme ei ole niin läpeensä paska, kun miltä se tässä blogissa kuulostaa. Se on nimittäin paljon paskempi, eikä se paremmaksi muutu jos kaikki shaiba niellään ja multiploidaan.

Vastarinta on kuitenkin aina parempi vaihtoehto kun paljas rinta, kesä on parempi vaihtoehto kun talvi, eikä rahan valtaa pysäytetä antamalla sille lisää valtaa. Ja jos vituttaa niin kannattaa huudella bittiavaruudessa, se näköjään helpottaa kummasti.