En ole koskaan tunnustanut ikäkriisiä. En ole pahemmin tunnustanut mitään kriisiä ennen kuin olen sen itsekseni käsitellyt. Tosin se käsittely ei ole aina tapahtunut itsekseni. Ja tämänkin olen tajunnut vasta jälkeen päin. Olen elänyt sellaista elämää jossa otetaan innostuksen kipinä milloin rakkaudesta milloin seikkailun halusta. Ja aina kun olen juurtunut pidemmäksi aikaa paikalleen, olen kyllästynyt. Elän hyvistä hetkistä ja kuolen sisältä tylsästä arjesta. Tavallaan tarvitsen tuttua ja turvallista ympärilleni, mutta heti kun siitä tulee arkea, huomaan hukkuvani unelmiin, joita luulen etten voi toteuttaa, koska olen itse luonut itselleni sen kuplan, jossa minun pitää tehdä sitä mitä teen. Kukaan rakastamani ihminen ei kuitenkaan ole koskaan jättänyt minua sen takia että muutan tätä kurssia.

Tällä hetkellä olen kuolla tylsyyteen. Mietin niitä vaihtoehtoja mitä saattaisin tehdä nyt jos en olisi valinnut joskus toisin. Yksi erittäin todennäköinen vaihtoehto olisi että olisin New Yorkissa, ehkä Puerto Ricossa tai mistä mä tiedän missä, mutta kuitenkin erään ihmisen kanssa jota en enää rakasta. Sen sijaan söin tylsyyteeni pienen palan jännitystä, rakastamani mies soittelee koko ajan kysyäkseen onko kaikki hyvin, jännitän tulevaa harjottelua ja mietin että millaista elämää oikein haluan elää.

Jos unelmat toteutuisi, eläisin rahasta riippumatonta elämää, missä toteuttaisin hullua seikkalunhimoani, parantaisin maailmaa ja samalla olisin lähellä kaikkea rakastamaani. Mun ympärillä olisi palmuja, turkoosia vettä ja aaltoja. Ja kun sulkisin silmäni ja kääntyisin ympäri näkisin tutut Paloheinän ladut, joilta pääsisin lämmittelemään mummille sylissäni ihana pieni kummityttöni, uisin kesäisin kotipihan altaassa, kun isäni grillaisi vieressä päivällistä ja veljeni ja poikaystäväni olisi siinä vieressä, ystäväni lähellä ja kaikki muu minulle niin tärkeä ja rakas ympärilläni.

Elämässä ei varmasti tule saamaan kaikkea mitä toivoisi. Ei edes puolia ja kuten olen ennen sanonut, ei elämästä kannata rakentaa mitään koska elämä rakentaa itse itseään ja tulevaisuus lyö ne kuuluisat kohtalon kortit pöytään.

Mutta kun on viimeiset kymmenen vuotta tehnyt mitä huvittaa ja kokenut melkein kaiken maan ja taivaan väliltä, ei sitä ihan purematta niele, että tämä päivä on lumessa rämpimistä ja arjen kanssa paninimista. Tavoitteet, toiveet ja unelmat eivät asetu rinnakkain ja se on asia jonka kanssa on opittava elämään. Paikalleen jääminen on rikos, mutta hitaasti ettenpäin matkaaminen turruttaa.

Ehkä kyse on kasvusta, ikäkriisistä tai uuden elämäntilanteen hyväksymisestä. Mutta luonnettaan on vaikea muuttaa ja sen takia yritän taistella arkea vastaan niin hyvin kun osaan. Taidankin laittaa heti tanssikengät jalkaan ja pistää musiikin kovalle. Huomenna voi taas miettiä sitä mitä oikeastaan olisi pitänyt tehdä.

Katri Helenan sanoin...

Mitä silloin tapahtuukaan
Ensisuudelma kun ohi on
Epätoivo, eikä muukaan,
Oli onni niin vaatimaton

Nuoruus on seikkailu suunnaton
Kokeile vain, hämmästy vain
Sä maailmaa
Nuoruus on nousussa auringon
Uinailevan, salatuimman
Se paljastaa

Eikö Teitä Muka Ikinä Vituta

Minua ainakin vituttaa. Ja koska tämä on ehdottomasti paras väylä sen vitutuksen purkamiseen, niin härifrån tvättas niinku stadissa sanotaan.

Ensinnäkin mua vituttaa tää ikuinen talvi ja ainainen kylmyys. Eikö tää puolen vuoden talvi vois jo olla ohi? Ihan kiva että aurinko on ainakin tullut sieltä jostain maapallon toiselta puolelta tänne meille paistamaan, mutta ketä se nyt lopulta auttaa, kun on niin vitun kylmä ettei siitä voi nauttia kun korkeintaan aamulla verhoja avatessa. Heti kun on laittanut kutittavat sukkikset ja hiertävät housut kolmenkymmenen muun kerraston kanssa päälle ja avaa oven lähteäkseen vaikka viemään roskia, se aurinko lämmittää viistoista astetta vähemmän ja sitä rupee kelaamaan, että oliko mun ihan pakko syntyä tänne ikuisen talven maahan. Odotan kesää niin plajon, että kun se lopulta tulee kolmen lämpimän hellepäivän muodossa, olen jo todennäköisesti buukannut kaikille niille päiville töitä, että olisi massia taas lähteä joskus johonkin lämpimään. Ja sitten onkin jo syksy ja ihan kohta uusi pitkä ja helvetin kylmä talvi.

Sitten on tää iloinen ilmiö nimittäin kevään vittumainen yltiöpositiivisuus kaikissa kanssaeläjissäni. Kun mä valitan kylmyydestä, niin jengi on ihan täpinöissään auringosta ja päivän pitenemisestä. Ja kun mua vituttaa mikä tahansa muu asia niin muut vastaa, että hei jos sun elämässä on joku perseellään, niin muuta sun elämääs (tai vielä pahempaa, asennettasi) sellaiseksi, että pystyt olee onnellinen. No ootas, kun mä muutan johonki lämpimään, missä ei tarvii nurista säästä niin sitten mua vituttaa kun oon niin kaukana kaikista mun rakkaista ihmisistä. Ja jos mä sitä asennetta rupeen muuttamaan, niin sitten taas vituttaa kaikki itteni kaltaset negistelijät.

No toki elämässä on myös asioita jotka vituttaa, koska ne on niin päin helvettiä ilman että voin itse kyseisiin asioihin mitenkään vaikuttaa. Niihin toki lukeutuu nämä kaksi aikasempaa vuodatusta, mutta myös sellaiset konkreettiset asiat kuin maailman kaupallistuminen, rahan puute, hintojen nousu ja muu finanssivääryys. Olen nykyään opiskelija ja sehän täällä Suomessa tarkottaa sitä, että mulla ei oo paskaakaan rahaa tehä hevon vittuakaan. Eikä sitä rahaa olisi muutenkaan, koska en tienaa mun blogilla ilmasta roinaa, hemmotteluhetkiä, enkä myöskään pennin hyrrää. Ja millään muulla duunilla ei täällä rikastu, paitsi tietenkin kusettamisella, mutta siihen maailmaan en tietenkään voi lähteä, koska en halua olla osa sitä hevonpaskaa, joka muuttaa tätä maailmaa yhä vaikeammaksi tavallisille taatelintallaajille. Massi pyörittää kaikkea ja kaikkia, eikä sille voi mitään että se pistää niin perkeeleesti vihaksi.

Loppuun haluaisin tyylilleni uskollisena vielä mainita nämä kusipäiset blogilprinsessat, joiden postauksia mä edelleen luen etten vain saisi hetkeksikään rauhaa tältä vitutukselta. On siis olemassa blogeja, joita olen alkanut lukemaan sillä mentaliteetillä, että tolla on ihan kiva tyyli ja tolla on välillä hauskat läpät jne. Mutta on se aika saatanan surullista että yksi toisensa jälkeen näistä mun viha/rakkaussuhteen kohteista putoaa siihen kaivoon, missä millään muulla ei ole enää merkitysta, kun oman perseensä esittelyllä. Ja ilmaisella kamalla tietty. Melkein kaikki blogit mitä olen seurannut ovat muuttuneet helvetin pitkiksi mainoskatkoiksi ja se on ihan hirveetä hevonpaskaa. Eikä myöskään tarvitsisi muuttaa sitä hauskaa ja tyylikästä blogia miksikään alastonkuvablogiksi. Vielä muutama vuosi sitten nämä treenisalilla peilin kautta otetut jumppatoppiminishortsikuvat olisi ollut muittenkin kun mun mielestä äärettömän noloja ja todella ärsyttäviä, mutta nykyään ei voi edes mennä mihinkään salille, kun siellä ei jengi tee muuta kun räpsi kuvia tissivaoistaan ja trikooperseistään. Ja uskokaa tai älkää mä en ole kateellinen niistä pyykkilautavatsoista tai hyvistä perseistä, mua vaan kuvottaa se, että pitää ottaa itsestään vähäpukeisia kuvia joka helvetin tilanteessa ja laittaa ne nettiin kaikkien nähtäville. Sitä on mun tietääkseni ennen kutsuttu pornoksi ja vaikken lähtisi naisia mitenkään hunnuttamaan, niin mun mielestä hyvällä maulla on rajansa ja näissä tyyliblogeissa se raja voisi vaikka olla housut ja paita.

No, mutta onneksi elämä ja maailma missä sitä elämme ei ole niin läpeensä paska, kun miltä se tässä blogissa kuulostaa. Se on nimittäin paljon paskempi, eikä se paremmaksi muutu jos kaikki shaiba niellään ja multiploidaan.

Vastarinta on kuitenkin aina parempi vaihtoehto kun paljas rinta, kesä on parempi vaihtoehto kun talvi, eikä rahan valtaa pysäytetä antamalla sille lisää valtaa. Ja jos vituttaa niin kannattaa huudella bittiavaruudessa, se näköjään helpottaa kummasti.