What To Do When You Can't Call 911?

Mun piti taas kerran ottaa aikalisä. En tietenkään tajunnut sitä ennen kuin makasin alasti sängyllä maanantaiaamuna kykenemättömänä liikkumaan. Oli tarkoitus mennä työharjotteluun tekemään yhteiskunnallisesti tärkeää työtä, auttamaan vähäosaisia. Mut maanantaiaamuna kun en saanut ees sukkia jalkaan ajattelin niistä vähäosaisista narkomaaneista ja puliukoista ajatuksia, jotka ei oo mun luonnolle mitenkään tyypillisiä. Sitten mun mies tuli kysymään että mikä on ja mä ajattelin siitä ihan yhtä kauheita ajatuksia. Sitten mä toivoin salaa, että oispa ees normipäivä mun paskaduunissa, missä ihmisten suurin huolenaihe on se, ettei löydy oikeen väristä laukkua, missä on läppä ja kuustoista taskua ja sukkia samaan sävyyn. Sitten mä vähän itkin ja tajusin jotain suurta.

 Oli helpottava huomata, että mun alitajunta pystyy käsittelemään ahdistusta ja polkua pois siitä myös ilman rentouttavaa surffilomaa, täydellistä elämänmuutosta tai mitään muuta mulle tyypillistä eskapismia. Olen tietenkin aina ollut sitä mieltä, että ihminen pystyy muuttumaan ja muuttuu ilman yrittämistäkin, mutta viimeaikoina oon ollut hieman pelokas, koska elämäntilanteeni ei yksinkertaisesti enää salli spontaania katoamista ja pakenemista, eikä mulla ole mitään opittua mallia ahdistuksen lievitykseen. En tiennyt osaavani kuunnella itseäni.

 No, tällä kertaa ahdistukseni johtui liian orjallisesta ja suorituskeskeisestä performanssista. Olen elänyt nyt reilu puoli vuotta kasvattaen pientä ihmisen alkua sisälläni ja koska kuvittelen olevani maailman vahvin nainen, olen sen lisäksi tehnyt helvetisti paskaduunia, käynyt koulua, aloittanut opparin, muuttanut, järjestänyt häät ja sitten kaiken tämän lisäksi potenut huonoa omatuntoa siitä etten ole kerennyt vapaaehtoiskeikoille ja ollut vittuuntunut etten kerkeä vierailemaan mummini luona puhumattakaan kummityttöni kanssa leikkimisestä. Ja sitten tuli vielä tämä harjoittelu ja samalla suoritettavat muut opinnot, mitkä -oponi mukaan- olisi hyvä NYT suorittaa, että mulla olisi kouluhommat mahdollisimman hyvässä jamassa, kun saan lapsen.

 Onko siis kouluhommien oltava mahdollisimman hyvässä jamassa, tai tilillä tarpeeksi fyffeä tai kaiken oltava just eikä melkein, ennen kuin voi hommaa muksun, jäädä lomalle, tehdä jotain muuta kun juosta siinä oravanpyörässä? Pitääkö muutosta varten aina rakentaa itelleen joku laituri vai voiko asiat vaan jättää sille jamalle millä ne NYT sattuu olemaan ja jatkaa niitten hoitamista kun on parempi hetki? Eikö muutos kuitenkin ole usein väistämätön tai välttämätön? Miksi sitä varten pitää aina valmistautua, tyhjentää sähköposti ja petaa peti?

 No mähän heitin maanantaiaamuna vaatteet niskaan, menin harjottelupaikkaan ja join siellä kahvia ja juttelin työntekijöitten kanssa elämästä. Sitten mä sanoin, että mä en nyt pysty tähän, mulla on muuta hommaa. Ja ne sano että ok, tervetuloa toisella kertaa. Ja että hyvä päätös. Ja niin sano mun kaveritkin ja kaikki muutkin, jopa mä itse.

 Elämästä välillä sanotaan et se junnaa paikallaan. Mut ei se junnaa, aika menee kokoajan eteenpäin ja elämä siinä samalla. Se miten sen ajan käyttää, vaikuttaa siihen miten sen elämänsä kokee. Jos tuntuu siltä että elämä vaan matelee samoilla urilla eteenpäin ilman minkäänlaista kontrollia, niin kannattaa ottaa aikalisä ja miettiä mihin on tyytymätön ja sitten muuttaa sitä. Kliseiden klisee, elettyä elämää ei saa takaisin, nimittäin pitää paikkansa. Ja voi vähän jälkeenpäin vituttaa jos suurin osa ajasta on mennyt valmisteluihin ja venailuun. Eikä itse elämiseen.