En ole koskaan tunnustanut ikäkriisiä. En ole pahemmin tunnustanut mitään kriisiä ennen kuin olen sen itsekseni käsitellyt. Tosin se käsittely ei ole aina tapahtunut itsekseni. Ja tämänkin olen tajunnut vasta jälkeen päin. Olen elänyt sellaista elämää jossa otetaan innostuksen kipinä milloin rakkaudesta milloin seikkailun halusta. Ja aina kun olen juurtunut pidemmäksi aikaa paikalleen, olen kyllästynyt. Elän hyvistä hetkistä ja kuolen sisältä tylsästä arjesta. Tavallaan tarvitsen tuttua ja turvallista ympärilleni, mutta heti kun siitä tulee arkea, huomaan hukkuvani unelmiin, joita luulen etten voi toteuttaa, koska olen itse luonut itselleni sen kuplan, jossa minun pitää tehdä sitä mitä teen. Kukaan rakastamani ihminen ei kuitenkaan ole koskaan jättänyt minua sen takia että muutan tätä kurssia.

Tällä hetkellä olen kuolla tylsyyteen. Mietin niitä vaihtoehtoja mitä saattaisin tehdä nyt jos en olisi valinnut joskus toisin. Yksi erittäin todennäköinen vaihtoehto olisi että olisin New Yorkissa, ehkä Puerto Ricossa tai mistä mä tiedän missä, mutta kuitenkin erään ihmisen kanssa jota en enää rakasta. Sen sijaan söin tylsyyteeni pienen palan jännitystä, rakastamani mies soittelee koko ajan kysyäkseen onko kaikki hyvin, jännitän tulevaa harjottelua ja mietin että millaista elämää oikein haluan elää.

Jos unelmat toteutuisi, eläisin rahasta riippumatonta elämää, missä toteuttaisin hullua seikkalunhimoani, parantaisin maailmaa ja samalla olisin lähellä kaikkea rakastamaani. Mun ympärillä olisi palmuja, turkoosia vettä ja aaltoja. Ja kun sulkisin silmäni ja kääntyisin ympäri näkisin tutut Paloheinän ladut, joilta pääsisin lämmittelemään mummille sylissäni ihana pieni kummityttöni, uisin kesäisin kotipihan altaassa, kun isäni grillaisi vieressä päivällistä ja veljeni ja poikaystäväni olisi siinä vieressä, ystäväni lähellä ja kaikki muu minulle niin tärkeä ja rakas ympärilläni.

Elämässä ei varmasti tule saamaan kaikkea mitä toivoisi. Ei edes puolia ja kuten olen ennen sanonut, ei elämästä kannata rakentaa mitään koska elämä rakentaa itse itseään ja tulevaisuus lyö ne kuuluisat kohtalon kortit pöytään.

Mutta kun on viimeiset kymmenen vuotta tehnyt mitä huvittaa ja kokenut melkein kaiken maan ja taivaan väliltä, ei sitä ihan purematta niele, että tämä päivä on lumessa rämpimistä ja arjen kanssa paninimista. Tavoitteet, toiveet ja unelmat eivät asetu rinnakkain ja se on asia jonka kanssa on opittava elämään. Paikalleen jääminen on rikos, mutta hitaasti ettenpäin matkaaminen turruttaa.

Ehkä kyse on kasvusta, ikäkriisistä tai uuden elämäntilanteen hyväksymisestä. Mutta luonnettaan on vaikea muuttaa ja sen takia yritän taistella arkea vastaan niin hyvin kun osaan. Taidankin laittaa heti tanssikengät jalkaan ja pistää musiikin kovalle. Huomenna voi taas miettiä sitä mitä oikeastaan olisi pitänyt tehdä.

Katri Helenan sanoin...

Mitä silloin tapahtuukaan
Ensisuudelma kun ohi on
Epätoivo, eikä muukaan,
Oli onni niin vaatimaton

Nuoruus on seikkailu suunnaton
Kokeile vain, hämmästy vain
Sä maailmaa
Nuoruus on nousussa auringon
Uinailevan, salatuimman
Se paljastaa