Matkustelu on kivaa. Se on myös hyvin opettavaista. Uudet kulttuurit ja ihmiset ovat todella yksi kiehtovimmista asioista mitä olen saanut kokea elämässäni. Toden totta, matkustelu on mukavaa, rentouttavaa ja mielenkiintoista, kunhan se rajoittuu korkeintaan parin viikon, no ehkä jopa kuukauden trippiin johonkin -ihan mihin vaan. Sattumoisin tietyt matkat elämässäni ovat venähtäneet valintojeni perusteella pidemmiksi, kuin olisin saattanut arvata. Joskus vuonna 1993 ehkä vähän ennen tai jälkeen, astuin lentokoneeseen ensimmäistä kertaa ja kaksikymmentä minuuttia nousun jälkeen kysyin äidiltä onko lentokoneen pyörät vielä maassa. Nykyisen matkustelun määräni perusteella tiedän missä kulmassa lentkone nousee miltäkin lentokentältä ja korvani ovat herkistyneet tietyille äänille, kuten sille, kun kone imaisee pyörät sisäänsä.
Kuten sanottu, tietyt valintani elämässäni ovat ajaneet minut pysyvään matkustelun tilaan, missä en ole kotona missään. Espanjassa asuin vuokralla kämpässä joka sijaitsi eräässä Madridin työväenluokkaisessa korttelissa. Ensimmäisen kuukauden kuljin pipo silmillä ja välttelin jokaikistä kontaktia. Lempipuuhaani oli mennä syöttämään sorsia läheiseen puistoon, mutta mummojen keskustelunavukset saivat minut pakenemaan läheiseen metsään. Metsä sattui olemaan Madrileñojen kesken tunnettu prostituutiosta ja törmättyäni alaosattomiin huoriin ja pyöräilijämieheen, joka ymmärtääkseni olisi halunnut "levätä" kanssani, ymmärsin palata sivistyksen pariin. Ja niin sitä opittiin sönköttämään mummoille ja papoille puistoissa hyvät huomenet ja piankos jo maksoin laskut pankissa ihan sujuvalla espanjalla. Madrid alkoi tuntumaan kodilta. Mutta sitten piti lähteä kotiin Suomeen.
Suomessa tiedostin kokoajan, että pian on taas muutto edessä ja niinpä aloin näkemään Suomen uusin silmin -turistin näkökulmasta. Tiesin, että muutettuani Amerikkaan ikävöisin Suomesta asioita, joita en ole edes ennen huomannut. Yht'äkkiä mieleni teki muuttaa Seinäjoelle, ruveta parturi-kampaaja Pirjoksi ja ostaa rivarinpätkä. Aloin miettimään, että pitääkö sitä todella lähteä merta edemmäksi kalaan. Turhaan mietin, sillä kala oli jo haavissa ja todellakin valtameren toisella puolen. Nyt asun täällä Kalifoniassa, jossa joka kerta kun tuntuu vähänkään kotoisalta, joku iskee takapakin päälle niin, että niskanikamat naksuvat. Asiat, joita Suomessa en osannut arvostaa tuntuvat täällä olevan saavuttamattomissa. Mainittakoon vaikka ilmainen terveydenhuolto, jonka tehottomuutta kirosin jokaikinen kerta Maunulan terkkarriin soittaessa, mutta nyt istuisin mielummin vaikka kuusi vuotta jonossa, kun tappelen vakuutusyhtiön kanssa siitä, kuka maksaa röntgenini. Toisaalta en voisi enään kuvitella eläväni 11 kuukauden kaamosräntäsateessa tai syöväni sushia vain juhlan kunniaksi.
Liejuna sopan pohjalla mainittakoon, että tulevaisuuteni elinympäristö (noh, oikeastaan koko tulevaisuuteni) keikkuu vaakalaudalla, eikä ole lainkaan oman päätösvaltani alainen. Yksi ainoa valinta ja kummallinen miesmaku ovat saattaneet minut asemaan, jossa seuraan uteliaana, joskin hieman haikeana mihin tieni minut seuraavaksi vie. Salaa haaveilen sen vievän Hämeenlinnan Osuuspankkiin asuntolainahakemuksen kera, mutta luulen, ettei moista autuutta ole luvassa minulle vielä ainakaan kymmeneen vuoteen, jos koskaan.
Joten minun neuvoni kaikille tienhaarassa seisoskeleville "mitä tekisin elämälläni" -vaiheilijoille on, että käänny kannoillasi ja palaa kotiin. Jos todella tarvitset vaihtelua ja seikkailua, niin osta menolippu Thaikkuihin ja leiki siellä muiden vaiheiljioiden kanssa pari kuukautta ja asetu aloillesi sinne mistä olet tullutkin. Sillä ellet sattumoisin ole maanpaossa tai muuten pakon edessä poissa kotootasi, niin ehdottaisin, ettet aja itseäsi asemaan, missä vaihtoehtosi kuivuvat kasaan ja kotisi muuttuu monimutkaiseksi blogipostaukseksi.
