Kun Yhteisöllisyys Joutui Metropolin Kitaan

Meillä saa asuinalueellaani pysäköidä kahdeksi tunniksi ilman että joku erittäin aktiivinen parkkipirkko tulee ja liimaa sakkolapun tuulilasiin. Toki tuossa tienpäässä on sellainen maksullinen parkkihallikin. Mutta kahdessa tunnissahan sitä ehtii jo lätistä ystävänsä kanssa kuulumiset ja siirtää sitten autonsa johonkin toiseen parkkiruutuun. Me emme itse vaivaudu hankkimaan kallista parkkipaikkaa sieltä hallista, kun ne sakot tulee vuositasolla kuitenkin saman hintaisiksi kun se hallipaikka. Ja autolla ajelu on muutenkin vain toisen meistä etuoikeus ja vain niinä aikoina kun ei ole lunta. Muuten joudumme turvautumaan HSL:n ja VR:n palveluihin, anteeksiettäolenmyöhässä -selityksiin ja muutaman kuukauden mittaiseen pyöräilykauteen.

Minulla on poikkeuksellisesti ollut auto vajaan viikon käytössä ja huomaan olleeni paljon aktiivisempi kuin silloin kun minulla ei ole autoa. Pääsen mummille, äitille ja siskolle hetkessä, uimaan, kouluun ja korista pelaamaan niin mitättömässä ajassa, että yhtäkkiä minulla on ollut ekstratunteja vuorokaudessani. Ja se lähteminen, mikä tässä kaikessa on vaikeinta, on madaltanut kynnystäni kotoota poistumiseen. Varasin jopa yhden vapaaehtoiskeikan ensi viikolle kaikessa tässä luppoajassa velloessani.

Autolla liikkumisessa on kyllä se ärsyttävä puoli, että sitä tekee kaikki muutkin. Jos vaikka istuu autossa Manskulla kolmen ja seitsemän välillä, ehtii lukea päivän Hesarin kaikessa rauhassa, oli kyse kuinka lyhyestä matkasta tahansa. Tai Kehä I:llä sen voi tehdä melkein mihin vuorokauden aikaan tahansa. Mutta silti autolla liikkuminen on helpompaa kun julkisten käyttö. Tai loskassa pyöräily.

Itseni kaltaisia yksityisautoilun vihaajia on monia, mutta he kaikki ajavat silti autoa. Tässä meidän metropolissamme kun ei pääse mihinkään tarpeeksi nopeasti ja helposti julkisilla. Jos vaikka otetaan äärimmäinen esimerkki elämästäni, keskiviikot, jolloin minun pitäisi mennä aamulla Järvenpäähän kouluun, päivällä kotiin syömään ja illalla Malmille treenamaan ja siinä välissä vielä käydä mahdollisuuksien mukaan tapaamassa ystäviäni keskustassa, mummilla Pakilassa tai äitillä Maunulassa, niin voin kertoa että matkoihin menee puolet siitä ajasta mitä itse tekemiseen menee.

Julkinen liikenne ei kestä kasvavaa väestöä, eikä "hyvien yhteyksien varrelle" mahdu enään ketään asumaan. Eikä kellään siihen ole varaakaan, kun vuokrat ovat korkeat ja julkisten käytön kuluista tulee vielä helposti satasen lasku vuokran päälle. Ei sillä, että bensa olisi ilmaista, mutta ainakin sillä ja omalla autolla pääsee juuri silloin kuin haluaa juuri sinne mihin haluaa ja vieläpä puolet lyhyemmässä ajassa.

Ja koska kaikki eivät voi asua keskustassa, missä busseja, junia, sporia ja alikulkutunneleita on joka suuntaan, niin meillä on lähiöt. Paitsi tänä ABC:n ja Prismojen kulta-aikana lähiöt ovat pelkkiä kerrostaloryhmittymiä parkkialueineen. Että on se kiva asua lähiössä, kun kauppaan pitää lähteä autolla, ajaa kymmenen kilsaa moottoriteitä ja sitten viettää siellä koko perheen ostoshelvetissä puolet elämästä.

Kyläkaupat ovat nykyisin alepoja ja niistä saa pakastepitsaa. Lähikahvilat ja nuorisotalot on tiivistetty kolmeen kirjaimeen, jotka hohtavat moottoriteiden varrella lehtipihveineen ja bensapumppuineen. Lähiö ei ole enään yhteisö, eikä lapset voi mennä isovanhemmilleen koulun jälkeen hoitoon, koska siihen menee loppupäivä kun ajelee bussilla koulusta mummille hevonkuuseen ja sitten taas kotiin huitsinnevadaan. Paljon helpompi mennä ABC:lle, siellä kun on se helppokäyttöinen liukuhihna mistä saa välipalaa, eikä vanhempien tarvitse kotiin tultuaan siivota jälkiä, kun bensaa myyvät automekaanikot pitävät huolta lapsista, ruuasta, siivouksesta, autonkorjauksesta ja elintarvikkeiden myynnistä. Käteväksi on vanhanaikainen yhteisöllisyys ja huolenpito muuttunut ja ennen kaikkea kustannustehokkaaksi.

Onhan se tietenkin luonnollista, että kun väki lisääntyy, niin liikenne, välimatkat ja vuorokauden tunnit rupeaa ratkeilemaan liitoksistaan. Valitetaan kun on kiire kokoajan ja eikö voisi hidastaa ja istua vielä kolmannenkin tunnin siinä seurassa, joka saa sinut hymyilemään ja rentoutumaan. No ei voi, kun on kiire bussiin ja kaupungin toiselle laidalle. Autolla voi vähentää ainakin hieman sitä mahdotonta kellon tuijottamista, mutta se taas on väärin koska yksityisautoilu on itserakasta, maailmantuhoavaa ja siksi tuomittavaa. Ja tuomittavaa sen pitää ollakkin.

Jos lähiöistä kuitenkin saisi edes hitusen houkuttelevampia ja ihmisläheisempiä, jos perheitä ja ystäviä saisi juurrutettua hieman lähemmäksi toisiaan ja jos julkinen liikenne toimisi ympäri vuoden ja vieläpä edullisesti, voisimme ehkä tuntea kiireetöntä yhdessäoloa muulloinkin kuin joulun pyhinä ja juhannuksena.

Tosin jos jos-sanaa ei olisi niin lehmäkin lentäisi ja minä sen selässä yli liikenneruuhkien ja paikalleen jäätyneiden junien. Tosin niin tekisivät kaikki muutkin pääkaupunkilaiset ja sitten valitettaisiin siitä kun ne lehmät lentävät liian hiljaa.

Manmade problems have no solutions.

Kuinka Hienoa Sun Elämä On?

Elämä on niin jännää. Siis sillä tavalla, että koko ajan pitäisi olla tekemässä jotain siistiä. Kun kattelee jengin facebook statuksia tai blogeja, niin oma elämä vaikuttaa aika perkeleen tylsältä. Sosiaalinen media mahdollistaa egomasturbaation, mutta useimmiten statuksillaan lesovat upeat ihmiset ovat kuin tyhjiä hillopurkkeja: näyttää makealta mutta sisällä on pelkkää ilmaa. Jos sinulla ei päivän päätteeksi ole mitään erityisen kiehtovaa sanottavaa itsestäsi tai päivästäsi, niin eihän siinä auta kun keksiä jotain järjettömän hienoa tekemistä ja panna se status uusiksi.

Alan yhä enemmän ja enemmän arvostamaan ihmisiä, jotka tekevät ihan tavallisia putkimiehen tai siivoojan töitä. Niitä jotka menevät illalla rättiväsyneenä kotiin, lämmitää mikrossa pakastealtaassa muhineen maksalaatikon ja saunan päälle avaa koffin kolmosen ja menee sitten nukkumaan, että jaksaisi seuraavana päivänä tehdä saman uudestaan. Missä heidän blogit ja tilapäivitykset on? Olisi kiva lukea tavallisen ihmisen elämästä ja tuntea yhteenkuuluvuutta oman sosiaalisen luokkani kanssa.

Vai olisiko? Pitääkö kaiken olla esillä, muitten näkyvillä? Itse vieläkin katselen kadulla kulkiessa ikkunoita ja kuvittelen millasta porukkaa minkäkin verhon takana asuu. Siis en mitenkään pervosti, mutta on se jännempää kurkkia ja arvailla, kun lukea kyseisen asukin facebook status ja huomata että sillä menee niin sika lujaa että se on just lentänyt helikopterilla Afrikkaan, vaikka oikeesti se riitelee muijansa kaa tiskivuoroista.

Kun olin pieni (ja tämä oli sitä aikaa, kun isälläni oli pakastimen kokoinen kännykkä ja kun internet toi mieleen lähinnä näkymättömän kalaverkon) me lapset puimme päällemme jotain mitä aikuiset inhosivat ja lähdimme milloin mihinkin julkiseen tilaan syljeksimään ringissä. Ja se oli kyllä tosi coolia. Tai vielä pienempänä ne vaatteet oli siskoilta tai veljiltä perittyjä collegepaitoja ja jännittävimmät leikit oli pusuhippa ja omppuvarkaudet. Nykyisin lapset on kiinni pleikkareissaan ja nuoret pukeutuvat tyylikkäämmin kuin 40-vuotiaat mummot teekutsuilla. Kasvoin nuoreksi silloin kuin mallia ei saatu sosiaalisesta mediasta, vaan ihan itse keksittiin mikä on siisitä. Siksi Pakilassa saatettiin pukeutua eritavalla kuin Malmilla ja koko kaupunki tuntui aivan järjettömän kokoiselta metropolilta. Silloin Helsinki, Vantaa ja Espoo olivat kuin Suomi, Ruotsi ja Norja ja bussimatka keskustaan oli yhtä jännää kuin nykyisin lentomatka toiselle mantereelle. Kaikki tekeminen oli tavallaan ihan tarpeeksi makeeta ja jos ei ollut niin ei sitä tiennyt, kun ei ollut facebookia jossa verrata leikkejä keskenään.

Eikä mikään oikeastaan ole enään niin kovin extremeä tai ylimakeetakaan. Tai no siis on tietenkin, mitä kalliimpi harrastus, sitä parempi meininki. Jos vaikka laittaisin statukseeni tänään, että "huhhuh, tuli käveltyä mutsilta mummolaan ja nyt kotona kutomassa sukkaa", niin ei sitä kovin moni peukuttaisi. Tai ei ainakaan yhtä moni kuin jotain laskuvarjohyppystatusta. Paitsi pakko myöntää, että kaiken tämän supermegacooliuden keskellä marjojen ja sienien poiminta on taas nostettu ihan uuteen arvoon. Että kattokaas tätä mun sienisaldoa aika kova tyyppi oon varsinkin jos leivon siitä vielä kolmesataa piirakkaa ja kuivatan osan talven varalle. Minun nuoruudessani mutsi teki tota joka syksy ja aina se oli yhtä noloa. Nyt teen sitä itsekkin, koska olen vanha ja köyhä, en siksi että se on niin helvetin hienoa että urbaani kolmekymppinen laittaa saappaat jalkaan ja menee metsään korin kanssa.

Kyllä mun elämä tuntuu ihan jännältä ja hauskalta aina kun tietokoneen ruudulla ei ole vertailukohteita. No ei tietenkään aina, 90% ajasta on kuitenkin sitä laskujen makselua, junassa istumista ja muuta tylsää mutta pakollista. Mutta kun nyt vaikka muistelen viimeistä vuosikymmentä niin herranjumala mitä upeita tilanteita ja hetkiä olen kokenut. Joku tarve siihen arkeen silti on. Siis siihen, että istuu pöydän ääreen syömään, järjestelee laskut ja hinkkaa kengistä koiranpaskaa pois. Arki on just sitä kovettunutta kaurapuuroa, mihin verratessa jännät hetket tuntuu ihan hullulta ilotulitukselta. Jos joka päivä saa tuutin täydeltä sikahyvää ja jännää, niin sitä turtuu eikä ehkä nää oikeasti merkittäviä hetkiä. Kuten esimerkiksi sitä, että mummin silmäkulmassa oli onnenkyynel kun puhuttiin siskon kohta syntyvästä vauvasta tai vaikka vaan sitä, että kotiin tullessani tiskit oli tiskattu ja kukat kasteltu.

Kyllähän päiväkirjan kannetkin saa koristeltua vaikka kuinka hienoiksi, mutta ei ne glitterit ja kiekurat siihen sisältöä tuo.
 

Pienten Asialla

Nykyisessä muodossaan yhteiskuntamme on yksilösuorituksen surullinen sirkus. Kovat pärjää, raha tuo valtaa ja heikot laitetaan suoraan syrjäytyneitten lokeroon. Downsiftaus on muodikasta jos siihen on varaa, mutta todelliset downsiftaajat ovat yksinäisiä työttömiä ja eläkeläisiä eli nykyisen ajattelun mukaan syrjäytyneitä. Olisihan se ihanaa muuttaa maalle kasvattamaan luomumansikoita, mutta jonkun on tehtävä niska limassa töitä ja ansaittavansa elantonsa myymällä 24h alepoissa ruokaa 24h saleilta palaaville suorittajille.

Välittäminen tarkoittaa nykyisin sitä että pankit ja vakuutusyhtiöt tarjoavat palveluitaan mitä härskimmällä mainonnalla. Ei säästöpankkia tai tapiolaa oikeasti kiinnosta sinun perheesi vaan pelkästään rahasi. Massipäälliköt kertovat näkemyksiään syrjäytyneistä ja jakavat vinkkejään paremman yhteiskunnan eteen. Että sijoittakaa niitä pennosianne meidän lafkoihin ja lopettakaa valitus masennuksesta, tarttukaa haasteisiin, olkaa niinkun me paremmatkin. Raatakaa ekat kuusikymmentä vuotta elämästänne saavuttaaksenne tuhdin eläkkeen, jolla istua Aurinkorannikolla eläkeläisinä. Jos elämä siinä sivussa menee hukkaan, niin ainakin jää hyvät perinnöt jälkipolville. Kunhan siitä perinnöstä ei tarvitse maksaa veroa.

Perheet voivat huonosti. Isät tekee satatuntisia työviikkoja ja äidit keittävät vellejään hermoromahduksen pauloissa. Työmoraalimme on varmasti kovinta tasoa koko maailmassa, meillä on oma käsityksemme American Dreamistä. Täällä on niin pimeää kuukausitolkulla, että jengi imee energiaa lampuista ja lukee kateellisena matkailulehtiä ja muuta kulutushysteriaa nostattavaa paskaa, eikä aikaa jää oikealle välittämiselle, elämisestä puhumattakaan. Työuupumuksella ei saa sairaslomaa, kohta ei varmaan flunssallakaan. Ja sitten koittaa päivä jolloin köyhät joutuvat töihin vaikka pää kainalossa. Koska niihin sairaspäiviin ei ole varaa.

Ammatit joissa välittäminen on osa työnkuvaa ovat huonopalkkaisimpia ja rahasta välittäminen puolestaan arvostetaan huippuunsa. Pankkivirkailija saa ei millään koulutuksella saman verran palkkaa kuin sairaanhoitaja. Ja se tarhan täti joka pitää muksustasi huolta kun sinä taot massia, saa niin vähän palkkaa, ettei häntä välttämättä kiinnosta pentusi syrjäytymisvaara tippaakaan. Ehkei sinuakaan kauheasti.

Tarviiko välittämisestä maksaa? Sehän on kutsumus. Sosiaali- ja terveysala on kaikkien huulilla ennen vaaleja, mutta sitten se taas unohtuu neljäksi vuodeksi. Myykää vaan ne palvelut ulkomaisille firmoille ja supistakaa niitäkin palveluita joita tässä maassa vielä saa ilman rahaa. Kyllä pienet ja vähäosaiset pärjää jos ne laitetaan pakon eteen.

Kuka enää on pienten asialla? Ketä kiinnostaa syrjäytyneet nuoret tai yksinäiset vanhukset? Miten selittää tasa-arvo tuleville sukupolville, kun maahanmuuttajat ovat yhteiskuntamme orjia ja vähäosaiset väistämättä syrjäytyneitä ja siten myös hyödyttömiä palvelunkäyttäjiä?

Minä laitan lapseni opiskelemaan amiksessa kädentaitoja tai jos haluavat kouluttautua akateemisesti niin saavat lukea sosiaalialaa. Terveyskeskuslääkäriksi korkeintaan, mutta mihinkään finanssipaskaan he eivät tule koskemaan. Ja heidän pätevyyttä saadaan luvan mitata muilla keinoilla kuin arvosanoilla ja lompakon paksuudella. He oppivat rakkautta ja välittämistä ja isona he tulevat välittämään muunkin kuin rahan takia. Jos pienipalkkaisuus on se kirous mikä päälle lankeaa, kun ei halua kusettaa ja olla niinkuin kaikki muutkin, niin so be it. Minulla ei sosiaalityöntekijänä tulevaisuudessa ole antaa lapsilleni viikkorahaa, mutta rakkautta ja yhdessäoloa he saavat senkin edestä.

"We think sometimes that poverty is only being hungry, naked and homeless. The poverty of being unwanted, unloved and uncared for is the greatest poverty. We must start in our own homes to remedy this kind of poverty."

-Mother Theresa

Massit kaivoon ja rakkaus rintaan. Aloita vaikka siitä naapurin mummosta, jonka nimeä et tiedä. Tai omasta mummostasi jonka nimeä et muista.

Love and be loved.