Incompatible, it don't matter though
'cos someone's bound to hear my cry
Speak out if you do
You're not easy to find

Is it possible Mr. Loveable
Is already in my life?
Right in front of me
Or maybe you're in disguise

Who doesn't long for someone to hold
Who knows how to love you without being told
Somebody tell me why I'm on my own
If there's a soulmate for everyone

Here we are again, circles never end
How do I find the perfect fit
There's enough for everyone
But I'm still waiting in line

Who doesn't long for someone to hold
Who knows how to love you without being told
Somebody tell me why I'm on my own
If there's a soulmate for everyone

If there's a soulmate for everyone

Most relationships seem so transitory
They're all good but not the permanent one

Who doesn't long for someone to hold
Who knows how to love you without being told
Somebody tell me why I'm on my own
If there's a soulmate for everyone

Who doesn't long for someone to hold
Who knows how to love you without being told
Somebody tell me why I'm on my own
If there's a soulmate for everyone
If there's a soulmate for everyone
***
Eipä tänää sitte muuta.

Eläkää vähän.

Kävelin viikonloppuna bussipysäkiltä mummille eräällä esikaupungin idyllisellä alueella. Matka oli noin kaksi kilsaa, mas o menos, ja sillä kymmenen minuutin matkalla en nähnyt tai kuullut mitään merkkejä suburbiamaisesta elämöinnistä. Havahduin hiljaisuuteen ehkä sen takia, että olen viime vuosina elänyt ja matkustellut kulttuureissa, joissa kaduilla, pihoilla ja puistoissa olevat ihmiset eivät mistään hinnasta homehtuisi himoissaan keskellä kirkasta viikonloppupäivää. Siis puhun nyt kulttuureista, joihin kuuluu noin 100% maailmasta, Suomea ja Pohjois-Norjaa lukuunottamatta.

Kyseessä oli siis oikein kaunis syyspäivä, kello oli noin puoli neljä, eikä telkkarissa näytetty lätkän mm-kisoja, euroviisuja, tai edes salattuja elämiä. Siis katujen autioitumista ei ollut aiheuttanut suomalaisten kotien pyhä alttari -televisio. Ylittäessäni moottoritien kävelin sillalla, jolta oli näkymät uudisasuntojen ja vanhojen puisten omakotitalojen kortteleihin ja kun yhtäkkiä tajusin, ettei tuosta perheiden ja pienten lasten viidakosta kuulu sihahdustakaan, menin hetkeksi paniikkiin ja ajattelin, että sota Karjalan takaisin saamiseksi on sittenkin ottanut tuulta purjeisiinsa ja urpona minä olin ainoa joka ei ollut juossut läheiseen kallioon pommisuojaan. Toisaalta moottoritiellä jylisi sen verran, että tajusin olevani turvassa.

Lopulta ohitseni ajoi joku audi tai volvo sellaista turvallista "vähän ylinopeutta, muttei kuitenkaan niin paljoa, että naapurin pirjo pääsis nillittämään" -vauhtia ja takakontin ikkunasta näkyi mitäpä muutakaan kuin jumbon iloisen muoviset pussukat täynnä kaiken maailman hyödytöntä paskaa, mitä perheet ilmeisesti käyvät lauantaisin ostamassa kuvitellen tuon kulutushysterian olevan laatuaikaa yhdessä. Ensimmäinen omin jaloin kulkeva lähiöihminen kusetti koiraansa portillaan ja jupisi kännykkäänsä kuinka "Esa lähti lasten kanssa ostamaan kuravaatteita pojille ja mut jätettiin kotiin siivoamaan." Ööö... hyvä perheenäiti, ei ne pojat tartte niitä kuravaatteita, jos ne on kahlittu 24/7 himaan patteriin kiinni leikkimään niillä saatanan virtuaalileluilla, eikä sun tartte siivota sitä luukkuas jos ei kerta kiinnosta.

Lopulta mummille päästyäni näin kolme tyttöä pelaamassa futista koulun pihalla. Huokasin helpotuksesta, koska tajusin ettei vanhempien ylivalta lapsiinsa käsitä kuin todennäköisesti 97 perhettä sadasta tuolla kauniilla ja hiljaisella esikaupungin alueella. Nykyään kun valitetaan, ettei lapsilla riitä mielikuvitus ja niitten aivot surkastuu virtuaalielämää eläessään, mieleeni juolahtaa ajatus, että eihän ne lapset sitä ympäristöä luo itselleen. Vanhemmat jotka stressaa kotiensa ulkokultaisuudesta ja tukkii lastensa valittavan turvan ostamalla jumbopussillisen muovia leikkihuoneeseen ovat itse syyllisiä lastensa aivokuolemaan.

Ajattelin, että voisin perustaa lastenulkoilutuspalvelun mummini asuinalueelle. Kerta vanhemmat ovat jo niin toivottomassa jamassa, että isät lähtevät siivouspaniikissa piehtaroivia äitejä karkuun johonkin tunkkaseen ostoshelvettiin, on turha edes yrittää pelastaa heitä. Mutta lapset kun ei voi vanhemmilleen mitään, niin heitä pitää auttaa ja yrittää pelastaa vanhempiensa kohtalolta.

Kurahousut jalkaan, siivousvälineet takkaan ja ulos lehtien sekaan pulikoimaan. Tai irrottakaa edes naapurin penskojen kahleet ja käykää päästämässä ne ulos sieltä wc-ankan katkusta, koska siis pliis, lapsissa on tulevaisuus.

Rakasta Ryppyistä Mummoa

Ajankohtaisen kakkosen viime lähetyksessä (31.8.2010) itkuinen mummeli tiivisti suomalaisten asenteen ikääntyviin ihmisiin sanomalla jotakuinkin että vanhuksia pidetään nykyisin taakkana, koska he eivät ole kansantaloudelle tuottoisaa veronmaksajataikinaa. Häneltä oli itseltään menossa koti alta Järvenpään palvelutalossa kunnan säästötoimien seuraukseana. Kun asiaa lähtee pohtimaan nuoremman sukupolven näkökulmasta, asia on huolestuttavan tosi. Yhä useampi nuori ei osaa arvostaa kansakuntamme kokeneimpia yksilöitä heidän arvoaan vastaavalla tavalla.

Eikä se sinänsä ihme ole, kun koko eduskunta panikoi ikääntyvien luokkien massaa eläke-eurot silmissä kiiluen. Miten kokonaisen yhteiskunnan asenteet voivat olla muuttuneet ikääntymistä pelolla karsastavien nuorten mukaporvareiden tunteettomaksi verotaakkahaipatukseksi? Minun mummini ainakin on paljon veroprosenttiani arvokkaampi, sekä yksityishenkilönä että kansalaisena. Antaisin veroprosenttini nousta yli sadan jos saisin mummilleni hänen ansaitsemansa arvostuksen muualtakin kuin läheistensä piiristä.

Henkilökohtaisesti en taida tuntea yhtä suurta kunnioitusta edes idoliani Nelson Mandelaa kohtaan kun mitä tunnen isovanhempiani kohtaan. Muutenkin mummini sukupolvi on ponnistellut sen verran maamme eteen, ettei heidän vanhuuspäiviään voi yksinkertaisesti pitää pelkästään poliittisen spekuloinnin aiheena, vaan kaikkien meidän nuorempien elämän alkuna ja tietenkin myös loppuna. Kaikki me kuitenkin vanhenemme ja tapamme suhtautua vanhuksiin tänäpäivänä välittyy asenteina tuleville sukupolville.

Aasian, Lähi-Idän ja Etelä-Euroopan kulttuureissa vanhempien ihmisten kunnioitus on yhtä päivän selvää kuin opintotuen tai työttömyysrahan saaminen Suomen aikuistuvan nuorison elämässä. Angstiset asenteet vanhempia ihmisiä kohtaan näkyy silmille hyppivien teinien pokkuroinnissa. Ei ihme, että Suomen huippu-urheilukin on niin vaatimatonta kun nuorten kaikki energia menee terveiden harrastusten sijasta vittuiluun.

Ilmoittauduin Helsinki Mission senioritoiminnan vapaaehtoiseksi, mikä antaa minulle mahdollisuuden antaa mummini ikäisille kansamme tienraivaajille takaisin jollain tapaa kaikkea sitä hyvää mitä olemme heiltä saaneet. Minusta on käsittämätöntä että vanhuksilla on hyvinvointiyhteiskunnassamme niin kurjat oltavat heidän joutuessaan kaikkien jo koettujen haasteiden jälkeen viimeisillä vuosillaan käsittämättömän yksinäisyyden ja yhteiskunnan talouskasvun varjoon, että useat ajautuvat itsemurhan partaalle.

Yhteisöllisyys alkaa nostaa päätään urbaaneissa betonihelveteissäkin. Nykyään kun arvostamme "takaisin luontoon ja juurillemme" -ajattelua, voisimme sisällyttää luomuideologioihimme myös yhteiskuntavastuun, tai edes vastuun omista läheisistä. Jopa niistä verotaakkana olevista vanhuksista.