Tuleekohan Musta Äiti Ollenkaan

 Välillä vieläkin mietin että ihanko oikeasti musta tulee äiti. Siksi vieläkin että vauva syntyy hetkenä minä hyvänsä ja siksi ihanko oikeasti että kun mä luen näitä kaikenmaailman blogeja ja lehtiä, missä käytetään vaikka kuinka paljon palstaa vaipoista riitelyyn ja muihin ihanvitunsama -aiheisiin, mä en voi uskoa että mä olen astumassa siihen maailmaan. Musta ei ehkä olekaan äidiksi, jos se tarkoittaa loputonta keskustelua siitä miksi valitsen imettämisen tai syyllisyydentunnetta kertakäyttövaipoista ja muuta yhdentekevää, jokaisen vauvaperheen omiin päätöksiin paneutumista.

 Mulle on aina ollut ihan sama ottaako joku silarit, syökö joku lihaa, hyväksyykö joku turkistarhausta, tai vetääkö joku steroideja. Tottakai mulla on omat mielipiteeni ja pyrin elämään ite niitten mukaan, mutta mua ei oikeasti kiinnosta jos joku toinen haluaa laittaa pari desiä muovia rintaansa, jos sen kokee tärkeäksi. Niinpä mä en nyt tämän uuden elämäntilanteeni kynnyksellä koe mitään tarvetta arvostella ihmisiä sen mukaan antaako joku lapselleen maitoa itestään vai kartonkitötteröstä. Jos joku haluaa pestä kestovaippoja ja toinen jättää kaikki rokotukset ottamatta niin se ei mun äitiyttä pelasta tai pahenna ollenkaan.

 Sen sijaan mä haluaisin lukea näistä blogeista ja lehdistä, että pitääkö kaikki tuttipullon osat keittää joka syöntikerran jälkeen ja mites sitten tuttien pesu ja puhdistus? Onko kaikilla uusilla äiteillä ja isillä heti homma hallussa ja mitä jos ei voi luottaa puolisonsa vauvanhoitotaitoihin tai mielenkiintoon tämän vakuutteluista huolimatta? Mitä jos mua kiinnostaa heti synnytyksen jälkeen lähteä kavereitten kaa ulos ennemmin kuin hoivaa sitä pentua jota oon nyt yheksän kuukautta kantanu sisälläni? Tai mitä jos mä hurahdan vauvanhoitoon täysin ja unohdan kaiken muun mun ympäriltä? Mitä jos musta tulee se lässyttävä hysteerinen neurootikkomutsi, joka ei nää enää mitään muuta koko avarassa maailmassa kun sen oman pienen palleron tukahduttavine tarpeineen?

 Ja entä synnytys sitten? Se on vaan tungettava itestään ulos se lapsi, mutta mitä lähemmäs h-hetki tulee, sitä enemmän sitä miettii, että ai jumalauta se tekee varmaan pahaa työntää ihminen ulos itestään. Ja taas se mies vaan kattoo vierestä. Mä oon kieltämättä vähän katkeroitunut miehille siitä ettei heidän tarvitse oikeastaan tehdä mitään muuta kun siittää se lapsi jonka nainen kantaa itseään henkisesti ja fyysisesti äärimilleen venyttäen, puskee ulos itestään ja sitten lopulta myös hoitaa jos miehelle tulee joku isyyspaniikki ja hän päättääkin dokaa ensimmäiset vuodet ja ryhtyä vanhemmaksi sitten kun äiti on luonut perustan käytännössä yksin tälle pienelle ihmisen taimelle.

 Mä luin jostain vauvaopuksesta että nainen on energisimmillään raskauden toisen kolmanneksen ajan. Ja käsittääkseni tämä tarkoittaa koko loppuelämää vauvantekohetkestä kirkonpihan multiin. Alkuraskaus on sitä kuuluisaa pahoinvointia ja vaikkei itselläni fyysisesti paha olo ollutkaan, niin henkisesti oksensin oikeastaan 24/7. Sitten tuli tää toinen kolmannes, mä järjestin häät, muuton, kävin koulua ja tein töitä. Ja jaksoin meikata ja kammata tukkaa enemmän kun koskaan. Sitten alkoi vika kolmannes, sain suureksi ylltätyksekseni tietää että olen nukkunut puoli vuotta väärässä asennossa, yöunet menivät, keuhkot painuivat johonkin tissien taakse lysyyn ja joka toinen vastaantulija kysyi hymyillen odotanko kaksosia. Pidin suupielet ylöspäin, enkä juuri ole valitellut vaikka mielessäni käynnistän moottorisahaa ja ydinpommia joka päivä pariin otteeseen. Etenkin silloin kun mun mies valittaa allergiaoireista tai jostain muusta vaivasta jonka tokaluokkalainenkin kestää itkemättä.

 Ja kohta koittaa se hetki kun kaikki tämä odotus palkitaan. Ja vaikka kuinka yritän lukea kohtalotovereitteni ja vauvainsinöörien vinkkejä, en edelleenkään tiedä miten puhdistaa tutit. Tai onko ihan ok jos lapsen jättää miehelle pulloruokintaan, kun itseä vituttaa niin helvetisti, että on pakko päästä tuulettumaan ja kaatamaan kokonainen punaviinipullo kurkusta alas? Sen sijaan mä tiedän että on ok jättää vauva miehelle puoleksi tunniksi, että pääsee johonkin helvetin postpregnancy liikuntahetkeen ja että vauvalle pitää lorutella mahdollisimman paljon että se oppii puhumaan hyvin. Ja että montessoriluokalle pääsee vain jos varaa paikan kymmenen vuotta ennen lapsen syntymää ja että lasta ei ylipäätänsä kannata hankkia jos ei tässä vaiheessa tiedä tutin puhdistamisesta mitään.

 Täytyy kai vain toivoa, että lapseni tulee pärjäämään mun kanssa. Ja että muut äidit antaa mun olla, kun teen valintoja vaippahyllyllä tai päiväkotia etsiessä. Ja että lastensuojelu pysyy ruuhkautuneena, ettei ne ehdi käymään meillä. Ja että mun miehestä kasvaa synnytyksen jälkeen todella nopeasti isä.

 Ja ennenkaikkea että se lapsi rakastais meitä yhtä paljon kun me sitä.

What To Do When You Can't Call 911?

Mun piti taas kerran ottaa aikalisä. En tietenkään tajunnut sitä ennen kuin makasin alasti sängyllä maanantaiaamuna kykenemättömänä liikkumaan. Oli tarkoitus mennä työharjotteluun tekemään yhteiskunnallisesti tärkeää työtä, auttamaan vähäosaisia. Mut maanantaiaamuna kun en saanut ees sukkia jalkaan ajattelin niistä vähäosaisista narkomaaneista ja puliukoista ajatuksia, jotka ei oo mun luonnolle mitenkään tyypillisiä. Sitten mun mies tuli kysymään että mikä on ja mä ajattelin siitä ihan yhtä kauheita ajatuksia. Sitten mä toivoin salaa, että oispa ees normipäivä mun paskaduunissa, missä ihmisten suurin huolenaihe on se, ettei löydy oikeen väristä laukkua, missä on läppä ja kuustoista taskua ja sukkia samaan sävyyn. Sitten mä vähän itkin ja tajusin jotain suurta.

 Oli helpottava huomata, että mun alitajunta pystyy käsittelemään ahdistusta ja polkua pois siitä myös ilman rentouttavaa surffilomaa, täydellistä elämänmuutosta tai mitään muuta mulle tyypillistä eskapismia. Olen tietenkin aina ollut sitä mieltä, että ihminen pystyy muuttumaan ja muuttuu ilman yrittämistäkin, mutta viimeaikoina oon ollut hieman pelokas, koska elämäntilanteeni ei yksinkertaisesti enää salli spontaania katoamista ja pakenemista, eikä mulla ole mitään opittua mallia ahdistuksen lievitykseen. En tiennyt osaavani kuunnella itseäni.

 No, tällä kertaa ahdistukseni johtui liian orjallisesta ja suorituskeskeisestä performanssista. Olen elänyt nyt reilu puoli vuotta kasvattaen pientä ihmisen alkua sisälläni ja koska kuvittelen olevani maailman vahvin nainen, olen sen lisäksi tehnyt helvetisti paskaduunia, käynyt koulua, aloittanut opparin, muuttanut, järjestänyt häät ja sitten kaiken tämän lisäksi potenut huonoa omatuntoa siitä etten ole kerennyt vapaaehtoiskeikoille ja ollut vittuuntunut etten kerkeä vierailemaan mummini luona puhumattakaan kummityttöni kanssa leikkimisestä. Ja sitten tuli vielä tämä harjoittelu ja samalla suoritettavat muut opinnot, mitkä -oponi mukaan- olisi hyvä NYT suorittaa, että mulla olisi kouluhommat mahdollisimman hyvässä jamassa, kun saan lapsen.

 Onko siis kouluhommien oltava mahdollisimman hyvässä jamassa, tai tilillä tarpeeksi fyffeä tai kaiken oltava just eikä melkein, ennen kuin voi hommaa muksun, jäädä lomalle, tehdä jotain muuta kun juosta siinä oravanpyörässä? Pitääkö muutosta varten aina rakentaa itelleen joku laituri vai voiko asiat vaan jättää sille jamalle millä ne NYT sattuu olemaan ja jatkaa niitten hoitamista kun on parempi hetki? Eikö muutos kuitenkin ole usein väistämätön tai välttämätön? Miksi sitä varten pitää aina valmistautua, tyhjentää sähköposti ja petaa peti?

 No mähän heitin maanantaiaamuna vaatteet niskaan, menin harjottelupaikkaan ja join siellä kahvia ja juttelin työntekijöitten kanssa elämästä. Sitten mä sanoin, että mä en nyt pysty tähän, mulla on muuta hommaa. Ja ne sano että ok, tervetuloa toisella kertaa. Ja että hyvä päätös. Ja niin sano mun kaveritkin ja kaikki muutkin, jopa mä itse.

 Elämästä välillä sanotaan et se junnaa paikallaan. Mut ei se junnaa, aika menee kokoajan eteenpäin ja elämä siinä samalla. Se miten sen ajan käyttää, vaikuttaa siihen miten sen elämänsä kokee. Jos tuntuu siltä että elämä vaan matelee samoilla urilla eteenpäin ilman minkäänlaista kontrollia, niin kannattaa ottaa aikalisä ja miettiä mihin on tyytymätön ja sitten muuttaa sitä. Kliseiden klisee, elettyä elämää ei saa takaisin, nimittäin pitää paikkansa. Ja voi vähän jälkeenpäin vituttaa jos suurin osa ajasta on mennyt valmisteluihin ja venailuun. Eikä itse elämiseen.

Nykyajan Nuoret

Mä seurustelin kerran mua paljon nuoremman pojan kanssa. Sillä oli niin cooleja kavereita, että mulle tuli välillä aika naurettava olo mun omista nuoruusvuosista. Vaikka en siis ole kauhean vanha vieläkään noin koko elämänkaaren mittakaavassa. Sillä pojalla oli sellasia kavereita, jotka oli vaikka Suomen makeimmalla radioasemalla töissä ja melkein kaikki ne pääs jonojen ohi mihin vaan missä oli jonoa. Ne oli siis about just lukiosta päässeitä ja asu kaikki tyyliin Beeffin naapurissa tai yläkerrassa. Sen tyttöpuolisilla kavereilla oli ihan sairaan makeita vaatteita ja ne oli muka kaikki second handia. Tai vaikka Hunterin kumpparit näytti niillä cooleilta, kun mun jalassa ne ois ollut ihan hirveet espoolaiskengät. Kaikki ne nuoret myös teki jotain makeeta, ei tosiaan siis siivonnut oksennuksia satamassa seisovien laivojen hyteistä, eikä ainakaan myynyt menaisia puhelimitse kahen euron tuntipalkalla. Yks niistä makeista tytöistä esimerkiksi myi käytettyjä pikkareitansa netissä ja se oli jotenkin rohkeeta ja makeeta.

Ne tytöt ei uskaltanu puhuu mulle, enkä mä oikeestaan niille. Ne sen pojan poikakaverit oli ihan hyviä tyyppejä, mutta nekin kaikki teki mitä huvitti ja mä en tajuu miten se on mahdollista, kun kaikki me kuitenkin tarvitaan leipää ja leivän päälle voita ja nää heebot vaan seinäkiipeli ja poltti pilvee ja reissas.

Mä oon tehny paskahommissa kuuspäiväsiä viikkoja ja kymmeniä tunteja ylitöitä että pääsisin ees ruotsinlaivalle tai että saisin ostettua Fruitin hupparin. Nää nykyiset nuoret sanoo noloi ihmisii fruittareiks, vaikka musta Fruitissa ei vieläkään ole mitään noloa. Ja me päästiin sillon joskus kakskymppisenä TSÄKÄL jonon ohi silloiseen Oopperaan, joka nykyään on muuten joku paska texmex ravintola, missä ei oo koskaan asiakkaita mut se on jo ties kuinka monetta vuotta pydessä.

Ja nyt mä en dissaa niitä nuoria jotka tekee mitä huvittaa (poikkean nyt vähän tyylistäni ja tarkotan tätä oikeesti, ilman sarkasmia) vaan musta esimerkiksi blogeillaan itseään ja kulutushulluuttaaan elättävät nuorukaiset on siisteintä mitä tässä täällähärmässäonpakkotehätöitäettäpärjää -yhteiskunnassa on tapahtunut (ja edelleen ilman sarkasmia, ehkä pientä katkeruutta ilmassa tosin). Miks helvetissä ihmisen pitäisi käyttää vähintään 40 tuntia viikossa vittuuntuuneena jonkun asian parissa mistä ei nauti. Vaikka sillä saisikin sen elantonsa.

No mutta mä en siltikään tajua miten se hengailu ja ittensä elättäminen liittyy toisiinsa ja mä juuri tällä hetkellä kirjottelen tätä tekstiä paskaduunissani lauantaiaamuna kello 7.23, jolloin monet nuoret ja makeet tyypit vielä vetää kokkelia neniinsä jossain siisteillä jatkoilla.

Ehkä siitä huomaa vanhenevansa, kun alkaa juttelemaan itekseen netissä tälläsiä KUNMINÄOLINNUORI ja MITÄNENUORETNYKYYÄÄNOIKEENPUUHAA höpinöitä, mutta mä olen edelleen ihan hämillään että miten siistiä kaikki nykyään on ja miten kukaan ei enää tee paskaduunia, mutta kaikilla on silti ihan sairaasti massia. Mun nykyinen mieheni on mun ikäinen ja me fiilistellään makaroonilaatikkoa ja salkkareita ja ollaan muutenkin niin perusmoilasia, että en tajua miten mä oon ikinä selvinny niitten sikamakeitten nuorukaisten seassa. Eikä meillä ole rahaa ikinä mihinkään, vaikka mä täällä paskaduunissa mätänenkin.

Mutta ainakin mä oon löytänyt paikkani. Ehkä niistä cooleista nuorista sitten tuntuu samalta kun ne jauhaa sitä samaa läppää siellä ennnenvanhaa Suomen makeimmalla radioasemalla ja miettii miten nykynuoret tekee jotain vielä siistimpää. Sitten mä oon jo muumio joka huutaa bussissa nuorille, ettei kiroilis. Vai teenköhän mä sitäkin jo huomaamattani?

Ai kauheeta.

Milloinka Sitä Olisi Tyytyväinen Kaikkeen

Elän tällä hetkellä erittäin onnellista aikaa. Asiat saattavat kääntyä pian hyvinkin idylliseksi ja oikeastaan elämäni voi kuukauden päästä olla juuri sellaista mitä oon aina halunnutkin sen olevan. Tavallaan se on jo nyt sitä (jos ei asunnottomuutta ja persaukisuutta lasketa). Olosuhteisiin nähden mulla on pullat joka tapauksessa hyvin uunissa.

Ja kirjaimellisesti mulla on pulla uunissa, eli verbaalisesti lahjakkaan ystäväni sanoin, myyrä sylinterissä. Siitä johtuen mun mielialat menee vähän niinkuin vanha kunnon lintsin vuoristorata: liukkaasti ylös ja alas hirveellä rätinällä. Eli toisin sanoen mä olen ensin aivan onneni kukkuroilla ja sitten kymmenen minsan päästä mun mies saa tekstiviestissä kuulla olevansa vitun perseestä.

Ei nää mielialan vaihtelut suoraan sanottuna pelkästään raskaudesta johdu. Aina ne on heittelehtinyt ja yleensä mua rupee vituttamaan mun mies vasta kun oon mennyt ihan solmuun yleisen tyytymättömyyden saralla ja soimannut itteäni kaikesta sellaisesta pahuudesta kuten esimerkiksi siitä, että en pitänyt ovea auki jollekkin kun kävelin steissille sisään tai että puhuin puhelimessa samaan aikaan kun olin kaupan kassalla. Tälläiset käytösvirheet saa mut pahalle tuulelle, mutta sitten toisinaan käy niin että mä olen ollut itse ihan yli-ihminen (kuten tänään kun sain harjottelurapsan valmiiksi kolme päivää etuajassa, sain kuulla hankalassa elämäntilanteessa olevilta ihmisiltä olevani ihanan ymmärtäväinen ja mukava ja muutenkin suoriuduin asioista normaalia vaivattomammin) ja sitten joku demoni mun sisällä saa mut ajattelemaan jotain sellasta asiaa mihin en voi vaikuttaa ja TÖKS! Tikulla silmään sitä yli-ihmistä. Mikään ei enää olekaan hyvin ja siinä vaiheessa yleensä lyön vettä myllyyn miettimällä että nyt vois ajatella positiivisesti, mikä vituttaa vielä enemmän kun on jo alkanut ajattelemaan paskaa kaikesta mitä silmä ympärillä näkee.

Kuten esimerkiksi bussissa olevasta naisesta joka puhuu puhelimeen iloisesti tai mutsista joka tekstaa mulle ihan yhtäkkiä.

En ymmärrä mistä tää taipumus on peräisin. Että eka on ihan vitun hyvä mieli vaikka tulee vettä vaakatasossa ja bussipysäkillä tönitään sinne missä se myyrä on. Ja sitten tulee mieleen joku asia mikä on yksinkertaisesti mun vaikutuksen ulkopuolella, mitä en voi muuttaa ja mihin mun ei pitäis edes puuttua ja sitten kaikki on taas ihan perseestä. Sitten ku se fiilis tulee, niin uskokaa tai älkää mä jopa kiroan sen kaiken mikä mun elämässä just nyt on niin hyvin ja toivon että voisin olla yksin rinkka selässä jossain pikkusessa rantakaupungissa toisella puolen maapalloa tai edes omassa kämpässä itekseni tekemässä mitä vittua mua ikinään huvittaisikaan tehä jos en olis tässä elämäntilanteessa.

Aika paradoksaalista ja jakomielitautista. Itseasiassa mua vituttaa tän asian spekuloiminenkin kun ei sille ole mitään pystynyt kahessakymmenessäkahdeksassa vuodessa tekemään, joten lopetan spekuloinnin ja jatkan tätä helvetinmoisen onnen sietämistä ja kaikesta muusta haaveilua, koska kuukauden kuluttua mä voin elää just sitä elämää mitä oon aina halunnutkin tai sitten seistä yksin jossain helvetin kuusessa miettimässä miten tässä taas näin kävi.

Pessimisti ei pety, eikä optimisti opi.

Homeless Lady In A Homeless City

Edellisen tekstin kaltainen ruusunpunainen hömppä sikseen. Mulla on taas tsiljoona syytä olla raivoissani. Yksi niistä on se, että koulu on taas alkanut ja sehän tietää kaikille opiskelijoille tuttua kärvistelyä tuilla ja sallituilla tienesteillä, mikä puolestaan tarkoittaa tonnia kuussa per nälkiintyvä opiskelija. Pääkaupunkiseudun vuokratilanteen mukaan voidaan nopeasti laskea päässä, että se tietää sellaista parin huntin kuukausittaista törsäilybudjettia per oppilas. Ellei ole sitä kultalusikkaa suussa ja papan rinnakkaiskorttia lompakossa.

Nyt kun kerta päästiin laskemaan näitä lukuja, niin voin todeta että rakas tukijärjestelmämme on laskenut äitin minimaaliset tulot edukseni ja näin ollen opintotukeni asumislisineen on vaihtunut opintorahaan, joka on ruhtinaalliset 180 euroa kuussa. Koulua on se neljästä viiteen päivään viikossa, eli töissä käymiseen menee kaikki luppoaika, jotta saisin elätettyä itseni tässä Manhattanin hintatasoon verrattavissa olevassa kaupungissa. Näin ei kyllä opiskeluaikaa lyhennetä, vaikka kuinka ahkera olisikin. Päinvastoin mulla ei kohta ole varaa opiskella vaikkei täällä Suomessa koulu periaatteessa maksakaan mitään.

No mutta ei hätää sillä eihän mulla ole asuntoakaan mihin sitä massia törsätä. Koulun alun merkeissä jouduin työstämään raporttia syrjäytymisestä ja asunnottomuudesta ja niiden yhteisvaikutuksesta toisiinsa. Niin puuduttavalta kuin se kuulostaakin, voin sanoa että juuri mulle se oli erittäin oivaltava kokemus. Tajusin nimittäin, että MÄ olen yksi niistä parista tuhannesta asunnottomasta nuoresta, jotka tällä hetkellä elävät pääkaupunkiseudulla loisina kuka kenenkin nurkissa. Ja vaikka Suomen kodittomien luvut eivät nousekaan edes Euroopan kärkeen, niin voin sanoa, että KYLLÄ JUMALAUTA VITUTTAA olla tässä tilanteessa nostamassa tilastollisia lukuja kusisempaan suuntaan. Tuo nuorten asunnottomien luku kasvoi nimittäin 93 %:lla viime vuonna, eli tilanne ei ilmeisesti ole ainakaan parantumassa lähiaikoina.

Jos mulla ei olisi perhettä ja koulua tässä kirotussa kaupungissa, niin lähtisin täältä kyllä hevonkuuseen asumaan halvemmalla. Landella opintotuki ja asumislisä kun riittää ilman lisätulojakin jo ihmisen elättämiseen. Ja ei se rahan puutekaan vituta niin paljoa kun se, että olosuhteiden pakosta roikun stadin asuntojonossa, asun nimellisesti mutsilla ja käytännössä en aina tiedä osoitettani saati missä tavarani joita juuri sinä päivänä tarvitsisin on, niitä kun on levitelty ympäri Helsinkiä odottamaan jotain asuntoa johon mulla olisi varaa.

Miten asiat voi olla näin päin helvettiä tässä kaupungissa ja tässä maassa? Kaverin sisko joutui erotessaan muuttamaan äitinsä luokse kuten mäkin, mutta hänellä on kaksi pientä lasta mukanaan. Sopivaa asuntoa heidän perheelleen ei ole löytynyt. Olen itse ollut kaupungin asuntojonossa neljä kuukautta.

Jos joku poliitikko tai muu jolla on niitä ratkaisun avaimia käsissään ei kohta rupea panostamaan tähän ongelmaan, niin katson oikeudekseni todellakin syrjäytyä (koska juuri opettelemieni tilastojen mukaan asunnottomuudella ja syrjäytymisellä on vahva side toisiinsa), lopettaa kaiken yrittämisen, kävellä sossun luukulle ja pyytää massia ja kämppää. Ja sitten voin soittaa Jyrki Käteiselle ja Jari Sarasvuolle, että kerronko miten täällä syrjäydytään. No sillä tavalla, että ensin mennään opiskelemaan, jonka seurauksena luovutaan inhimillisestä elintasosta ja sitten vielä aletaan etsimään asuntoa ja kun sitä ei saa onkin soppa valmis.

Että ei muuta kun kassit pyörän takkarille ja bussipysäkille asumaan. Saadaan yksi helsinkiläinen taas syrjäytyneitten kodittomien toivottomaan joukkoon. Terkkuja tämän myötä etenkin Jari Sarasvuolle sinne norsunluutorniin, että IME MUNAA JA TUKEHDU SIIHEN!!!! Me syrjäytymisvaarassa olevat ihmiset otetaan itseämme niskasta kiinni ja sitten mitä? Ryhdytään rakentamaan hökkelikylää vaikka Kalasatamaan?

Joskus, vaikka nämä kaikkitietävät massipäälliköt toisin väittävätkin, asia on niin että täällä "tasa-arvoisessa" Suomen lintukodossa kaikilla ei todellakaan ole samanlaiset lähtöasetelmat, vaan joskus tämä helvetin systeemi vaan sylkee jengiä ulos itsekseen pärjäämään. Eli nyt budjettiriihen keskelle pikku viesti: LISÄÄ ASUNTOJA TAI MASSIA TAI JOTAIN VITUN VUOKRASÄÄTELYÄ, vähemmän lätinää kaikesta muusta.

15 Viikkoa

Mä oon tosi nopea välillä. Siis sillä tavalla nopea, että olen tässä viimesen viidentoista viikon aikana tajunnut olevani niin sanotusti väärässä junassa, hypännyt siitä helvettiin, etsimättä löytänyt oikean junan ja nyt köröttelen sen kyydissä matkalla ikuisuuteen. Ja jos nämä kielikuvat ei aukea tosta noin vaan, niin alla tarkempi kuvaus tilanteesta.

Elin suhteessa, jossa kaikki oli ihan hyvin. Rakkautta ainakin riitti, mutta silti ainakin ystäväni mukaan elin sitku maailmassa, mikä puolestaan tarkottaa sitä, että mun jokaisessa lauseessa oli sanapetos "sitku". Että kylhän tää tästä sitku noi olkkarin seinät maalataan ja sitku toi tosta vähän helpottuu ni sitte... Sitten tuli se viimenen sitku ja mä jätin seinät maalamatta ja pakkasin tavarani ja lähdin. Sen verran näitä päätöksiä on tehty tässä vuosien varrella, että en oikeastaan hetkeäkään kyseenalaistanut toimintaani, enkä etenkään päätöstäni. Ja siitäkin huomaa, että on tullut ennenki tempastua itsensä elämästään, ettei äitikään ihmetellyt oikeastaan hirveesti kun näki mut taas kimpsujeni kanssa eteisessä. Sanoi vaan, että tyhjennetään se sama kaappi kun ennenkin ja että pitää taas muistaa ostaa maitoa enemmän. Ja voin kertoa strategisen luvun tässä välissä, olen 28 vuotta, eli iässä jossa monet menevät naimisiin ja saavat lapsia ja ovat jo tulevaisuudestaan päättäneet. Edes vähän. Mutta mä sen sijaan heittäydyn tuulen vietäväksi iässä jossa ennen kaikkea OMA biologinen kello jo vaatisi hieman stabiilimpaa elämää ja miksei niitä muksuja, farmariautoja ja kultasianoutajiakin.

Eroaminen ei ollut helppoa tälläkään kertaa. Toisen jättäminen ja tietyn ajanjakson päätökseen pistäminen on suoraan sanottuna pelkkää kusta ja paskaa. Siinä on vaikea nähdä mitään positiivista ja kuten aiemminkin mun oli taas paettava tunnetyhjiöön. Leijailin hetken epäonnen ja tyhjän päällä. Voimaannuttavien kännien ja sekoilujen jälkeen olen kuitenkin siinä asemassa, että olen valmis menemään uuden mieheni kanssa vaikka hautaan.

Niin siis mulla on uusi mies. Se tuli siinä eron jälkeen aika nopeasti ja taisi siis tulla jäädäkseen. Tosin ainahan ne tulee, mutta tällä kertaa mä en edes jaksa epäillä sitä etteikö tämä juttu kestäisi. Eikä se luotto tämän suhteen kestävyyteen tarkoita että tässä suhteessa ei olisi ongelmia. Nou nou. Viiteentoista viikkoon on mahtunut melko intensiivinen kurssi toisesta ja minusta. On ollut seksiä, huumeita ja juhlia. On ollut riitoja ja sekoiluja. Ex-naisia ja -miehiä. Jopa masennusta ja itsetuhoisuutta. Mutta ennenkaikkea onnea, uskollisuutta ja toivoa. Ja tietenkin sitä varmuutta. Siitä ehkä kertoo ehkäisystrategiammekin, sitä kun ei ole missän vaiheessa ollutkaan.

Viisitoista viikkoa on lyhyt aika tuntea toista, varsinkin kun sen laittaa loppuelämän mittakaavaan. Mutta uskon että olen tehnyt elämässäni  kipeitä päätöksiä, vaikeita matkoja, nähnyt ja kuullut ja tuntenut niin paljon juuri sen oikeanlaisen elämän tunnistamiseksi. Sitä tietää mitä haluaa kumman nopeasti kun on nähnyt ja kokenut kaikkea mahdollista. En voisi enää kuvitellakaan olevani suhteessa muutamaa vuotta ja pikkuhiljaa totutella ajatukseen että tämä mies on minulle se oikea. Tulisin epävarmaksi.  Mun pitää tunnistaa ja saada se heti, tai sitten ei ollenkaan.

En välttämättä usko loppuelämän kestävään valaan siitä että ollaan ikuisesti yhdessä ja plaaplaa. Tahdon tietenkin uskoa siihen, mutta koska elämme avaruusaikaa en usko että kahden onnettoman ihmisen pitää sietää toisiaan hautaan saakka jos vaikka toinen heistä hurahtaa sihteeriinsä viisikymppisenä tai toisen halut kohdistuvatkin myöhemmin samaan sukupuoleen. Eihän tällaisia asioita tarvitse ajatella silloin kun pappi sanoo aamentaan, mutta on ne hyvä tiedostaa. Mun ikuisuus toisen kanssa tarkottaa sitä ikuisuutta kun me molemmat jaksetaan olla onnellisia yhdessä. Tottakai toivon ja tällä hetkellä jopa kuvittelen meidän rakkauden kestävän kuolemaan saakka, mutta en ole mikään meedio enkä oikeastaan voi olla varma muusta kuin tästä hetkestä.

Viisitoista viikkoa on lyhyt aika. Meille se on ollut ikuisuus. Haluaisimme tehdä asiat vieläkin nopeammin mutta olosuhteet eivät anna periksi. Toisaalta ei meillä ole kiire mihinkään. Ja juuri sellasta rakkaus onkin mulle. Tuntuu kuin olisi pieni lapsi karkkikaupassa; kokoajan haluaisi lisää vaikka on jo saanut enemmän kuin on ikinä osannut kuvitellakkaan.

Life Is A Bitch And Then You Die

Viisas mies nimeltä Nasir Jones sanoi otsikon mukaiset sanat ja avasi minulta valtimot. Kun kuulin tuon maagisen totuuden, olin ehkä kuusitoista tai kaksikymmentä, en ole muistanut laskea. Elin silloin ulospäin melko maanista aikaa, mutta sisälläni asuva pieni ressukka ui syvissä, sinisenmustissa vesissä. Tuolloin en osannut tarttua mihinkään mua kohti ojentuvaan käteen, koska olin niin sairaan kova tyyppi etten tarvinnut apua. Elin kahta eri todellisuutta, joita yhdisti parhaat ystäväni alkkis ja alkoholi. Kun Nas sylki nuo sanat kerta toisensa jälkeen ulos kajareistani, tajusin lopulta, että vittuako tässä nyt itketään. Elämä on pelkkä horo ja sitä kuolee kuitenkin ennemmin tai myöhemmin. Ja kun järki sai tuosta ajatuksesta kiinni, sydän alkoi tulla pikkuhiljaa perästä. Mustanpuhuvat vedet vaihtuivat turkoosiksi aallokoksi.

Ja aallokoksi nimenomaan, sillä olin ja olen edelleen ehkä maanisdepressiivisin ihminen ilman kyseistä diagnoosia. Elämä on yhtä myrskyä ja tyyntä ennen myrskyä. Tuntemattomat näkevät mussa lähinnä tyyntä, paitsi silloin kun on suupielet polvissa (tosin silloin yleensä piiloudun pois muulta maailmalta, paikkaan nimeltä Rako, joka sijaitsee Sohvatyynyn ja Sen Toisen Sohvatyynyn välissä). Läheiseni näkevät mussa usein sekopäisen myrskypilven ja toisinaan tyhjyyteen tuijottavan kiven.

On kuitenkin myös niitä päiviä, joskus viikkojakin jolloin olen ONNELLINEN. Ja ILOINEN. Ja yltiömäisen POSITIIVINEN. Kuulemani mukaan temperamenttini kulkee kahteen suuntaan ja sillon kun löydän elämästäni jotain hymyn arvoista, lataan ympärilleni sellaisen iloisten tunteiden disney worldin, että oksat pois. Ja näihin hetkiin kipinä saattaa irrota ihan mistä vain, eräänkin kerran innostuin kiipeämisestä johonkin patsaaseen, jonka jälkeen keräsin kaisloja aivan onnessani kahdenkymmenen asteen pakkasessa. Selvinpäin.

Elän tunteella enkä osaa käsitellä elämää järjellä. Olen tehnyt kaikki suuret päätökset elämässäni hetken mielijohteesta, tai pienen aikalisän kautta. En pystyisi tekemään loogisia päätelmiä asioista, joihin ei ole varmoja vastauksia. Jos päässäni on liikaa askarruttavia asioita, mulla on hyvin rajallinen määrä vaihtoehtoja niiden ratkaisemiseksi. Yksi niistä on pakeneminen maailman ääriin, toinen on lamauttaa ajattelu jollakin substanssilla. Molemmista on ollut suunnatonta apua, tosin en voi kuin nöyränä pyytää anteeksi tästä aiheutuvia haittoja lähellä eläville rakkailleni. Onneksi olen opetellut ja yhä opettelen minimoimaan muille koituvia harmeja omasta pelkuruudestani.

Mutta turhaan sitä sen enempää miettimään. Jos mielessä on rauha niin ei kannata turhia miettiä vaan nauttia. Mutta jos jokin asia painaa niin kannattaa pysähtyä hetkeksi, vetää jurrit, karata, tai mitä tahansa, että saa pienen hetken mietittyä miksi mielenrauha on järkkynyt. Ja sitten ei muuta kuin paiseesta paska ulos ja paranemaan.

Elämä on hirveen yksinkertaista loppujenlopuks. Stipluja tulee, elämä muuttuu, mielialat heittelee. Oli se sitten kuraa tai mannaa mitä elämä millonkin antaa, joka hetki on elettävä ja sitten lopulta on kuoltava.