Tuleekohan Musta Äiti Ollenkaan

 Välillä vieläkin mietin että ihanko oikeasti musta tulee äiti. Siksi vieläkin että vauva syntyy hetkenä minä hyvänsä ja siksi ihanko oikeasti että kun mä luen näitä kaikenmaailman blogeja ja lehtiä, missä käytetään vaikka kuinka paljon palstaa vaipoista riitelyyn ja muihin ihanvitunsama -aiheisiin, mä en voi uskoa että mä olen astumassa siihen maailmaan. Musta ei ehkä olekaan äidiksi, jos se tarkoittaa loputonta keskustelua siitä miksi valitsen imettämisen tai syyllisyydentunnetta kertakäyttövaipoista ja muuta yhdentekevää, jokaisen vauvaperheen omiin päätöksiin paneutumista.

 Mulle on aina ollut ihan sama ottaako joku silarit, syökö joku lihaa, hyväksyykö joku turkistarhausta, tai vetääkö joku steroideja. Tottakai mulla on omat mielipiteeni ja pyrin elämään ite niitten mukaan, mutta mua ei oikeasti kiinnosta jos joku toinen haluaa laittaa pari desiä muovia rintaansa, jos sen kokee tärkeäksi. Niinpä mä en nyt tämän uuden elämäntilanteeni kynnyksellä koe mitään tarvetta arvostella ihmisiä sen mukaan antaako joku lapselleen maitoa itestään vai kartonkitötteröstä. Jos joku haluaa pestä kestovaippoja ja toinen jättää kaikki rokotukset ottamatta niin se ei mun äitiyttä pelasta tai pahenna ollenkaan.

 Sen sijaan mä haluaisin lukea näistä blogeista ja lehdistä, että pitääkö kaikki tuttipullon osat keittää joka syöntikerran jälkeen ja mites sitten tuttien pesu ja puhdistus? Onko kaikilla uusilla äiteillä ja isillä heti homma hallussa ja mitä jos ei voi luottaa puolisonsa vauvanhoitotaitoihin tai mielenkiintoon tämän vakuutteluista huolimatta? Mitä jos mua kiinnostaa heti synnytyksen jälkeen lähteä kavereitten kaa ulos ennemmin kuin hoivaa sitä pentua jota oon nyt yheksän kuukautta kantanu sisälläni? Tai mitä jos mä hurahdan vauvanhoitoon täysin ja unohdan kaiken muun mun ympäriltä? Mitä jos musta tulee se lässyttävä hysteerinen neurootikkomutsi, joka ei nää enää mitään muuta koko avarassa maailmassa kun sen oman pienen palleron tukahduttavine tarpeineen?

 Ja entä synnytys sitten? Se on vaan tungettava itestään ulos se lapsi, mutta mitä lähemmäs h-hetki tulee, sitä enemmän sitä miettii, että ai jumalauta se tekee varmaan pahaa työntää ihminen ulos itestään. Ja taas se mies vaan kattoo vierestä. Mä oon kieltämättä vähän katkeroitunut miehille siitä ettei heidän tarvitse oikeastaan tehdä mitään muuta kun siittää se lapsi jonka nainen kantaa itseään henkisesti ja fyysisesti äärimilleen venyttäen, puskee ulos itestään ja sitten lopulta myös hoitaa jos miehelle tulee joku isyyspaniikki ja hän päättääkin dokaa ensimmäiset vuodet ja ryhtyä vanhemmaksi sitten kun äiti on luonut perustan käytännössä yksin tälle pienelle ihmisen taimelle.

 Mä luin jostain vauvaopuksesta että nainen on energisimmillään raskauden toisen kolmanneksen ajan. Ja käsittääkseni tämä tarkoittaa koko loppuelämää vauvantekohetkestä kirkonpihan multiin. Alkuraskaus on sitä kuuluisaa pahoinvointia ja vaikkei itselläni fyysisesti paha olo ollutkaan, niin henkisesti oksensin oikeastaan 24/7. Sitten tuli tää toinen kolmannes, mä järjestin häät, muuton, kävin koulua ja tein töitä. Ja jaksoin meikata ja kammata tukkaa enemmän kun koskaan. Sitten alkoi vika kolmannes, sain suureksi ylltätyksekseni tietää että olen nukkunut puoli vuotta väärässä asennossa, yöunet menivät, keuhkot painuivat johonkin tissien taakse lysyyn ja joka toinen vastaantulija kysyi hymyillen odotanko kaksosia. Pidin suupielet ylöspäin, enkä juuri ole valitellut vaikka mielessäni käynnistän moottorisahaa ja ydinpommia joka päivä pariin otteeseen. Etenkin silloin kun mun mies valittaa allergiaoireista tai jostain muusta vaivasta jonka tokaluokkalainenkin kestää itkemättä.

 Ja kohta koittaa se hetki kun kaikki tämä odotus palkitaan. Ja vaikka kuinka yritän lukea kohtalotovereitteni ja vauvainsinöörien vinkkejä, en edelleenkään tiedä miten puhdistaa tutit. Tai onko ihan ok jos lapsen jättää miehelle pulloruokintaan, kun itseä vituttaa niin helvetisti, että on pakko päästä tuulettumaan ja kaatamaan kokonainen punaviinipullo kurkusta alas? Sen sijaan mä tiedän että on ok jättää vauva miehelle puoleksi tunniksi, että pääsee johonkin helvetin postpregnancy liikuntahetkeen ja että vauvalle pitää lorutella mahdollisimman paljon että se oppii puhumaan hyvin. Ja että montessoriluokalle pääsee vain jos varaa paikan kymmenen vuotta ennen lapsen syntymää ja että lasta ei ylipäätänsä kannata hankkia jos ei tässä vaiheessa tiedä tutin puhdistamisesta mitään.

 Täytyy kai vain toivoa, että lapseni tulee pärjäämään mun kanssa. Ja että muut äidit antaa mun olla, kun teen valintoja vaippahyllyllä tai päiväkotia etsiessä. Ja että lastensuojelu pysyy ruuhkautuneena, ettei ne ehdi käymään meillä. Ja että mun miehestä kasvaa synnytyksen jälkeen todella nopeasti isä.

 Ja ennenkaikkea että se lapsi rakastais meitä yhtä paljon kun me sitä.

What To Do When You Can't Call 911?

Mun piti taas kerran ottaa aikalisä. En tietenkään tajunnut sitä ennen kuin makasin alasti sängyllä maanantaiaamuna kykenemättömänä liikkumaan. Oli tarkoitus mennä työharjotteluun tekemään yhteiskunnallisesti tärkeää työtä, auttamaan vähäosaisia. Mut maanantaiaamuna kun en saanut ees sukkia jalkaan ajattelin niistä vähäosaisista narkomaaneista ja puliukoista ajatuksia, jotka ei oo mun luonnolle mitenkään tyypillisiä. Sitten mun mies tuli kysymään että mikä on ja mä ajattelin siitä ihan yhtä kauheita ajatuksia. Sitten mä toivoin salaa, että oispa ees normipäivä mun paskaduunissa, missä ihmisten suurin huolenaihe on se, ettei löydy oikeen väristä laukkua, missä on läppä ja kuustoista taskua ja sukkia samaan sävyyn. Sitten mä vähän itkin ja tajusin jotain suurta.

 Oli helpottava huomata, että mun alitajunta pystyy käsittelemään ahdistusta ja polkua pois siitä myös ilman rentouttavaa surffilomaa, täydellistä elämänmuutosta tai mitään muuta mulle tyypillistä eskapismia. Olen tietenkin aina ollut sitä mieltä, että ihminen pystyy muuttumaan ja muuttuu ilman yrittämistäkin, mutta viimeaikoina oon ollut hieman pelokas, koska elämäntilanteeni ei yksinkertaisesti enää salli spontaania katoamista ja pakenemista, eikä mulla ole mitään opittua mallia ahdistuksen lievitykseen. En tiennyt osaavani kuunnella itseäni.

 No, tällä kertaa ahdistukseni johtui liian orjallisesta ja suorituskeskeisestä performanssista. Olen elänyt nyt reilu puoli vuotta kasvattaen pientä ihmisen alkua sisälläni ja koska kuvittelen olevani maailman vahvin nainen, olen sen lisäksi tehnyt helvetisti paskaduunia, käynyt koulua, aloittanut opparin, muuttanut, järjestänyt häät ja sitten kaiken tämän lisäksi potenut huonoa omatuntoa siitä etten ole kerennyt vapaaehtoiskeikoille ja ollut vittuuntunut etten kerkeä vierailemaan mummini luona puhumattakaan kummityttöni kanssa leikkimisestä. Ja sitten tuli vielä tämä harjoittelu ja samalla suoritettavat muut opinnot, mitkä -oponi mukaan- olisi hyvä NYT suorittaa, että mulla olisi kouluhommat mahdollisimman hyvässä jamassa, kun saan lapsen.

 Onko siis kouluhommien oltava mahdollisimman hyvässä jamassa, tai tilillä tarpeeksi fyffeä tai kaiken oltava just eikä melkein, ennen kuin voi hommaa muksun, jäädä lomalle, tehdä jotain muuta kun juosta siinä oravanpyörässä? Pitääkö muutosta varten aina rakentaa itelleen joku laituri vai voiko asiat vaan jättää sille jamalle millä ne NYT sattuu olemaan ja jatkaa niitten hoitamista kun on parempi hetki? Eikö muutos kuitenkin ole usein väistämätön tai välttämätön? Miksi sitä varten pitää aina valmistautua, tyhjentää sähköposti ja petaa peti?

 No mähän heitin maanantaiaamuna vaatteet niskaan, menin harjottelupaikkaan ja join siellä kahvia ja juttelin työntekijöitten kanssa elämästä. Sitten mä sanoin, että mä en nyt pysty tähän, mulla on muuta hommaa. Ja ne sano että ok, tervetuloa toisella kertaa. Ja että hyvä päätös. Ja niin sano mun kaveritkin ja kaikki muutkin, jopa mä itse.

 Elämästä välillä sanotaan et se junnaa paikallaan. Mut ei se junnaa, aika menee kokoajan eteenpäin ja elämä siinä samalla. Se miten sen ajan käyttää, vaikuttaa siihen miten sen elämänsä kokee. Jos tuntuu siltä että elämä vaan matelee samoilla urilla eteenpäin ilman minkäänlaista kontrollia, niin kannattaa ottaa aikalisä ja miettiä mihin on tyytymätön ja sitten muuttaa sitä. Kliseiden klisee, elettyä elämää ei saa takaisin, nimittäin pitää paikkansa. Ja voi vähän jälkeenpäin vituttaa jos suurin osa ajasta on mennyt valmisteluihin ja venailuun. Eikä itse elämiseen.