Milloinka Sitä Olisi Tyytyväinen Kaikkeen

Elän tällä hetkellä erittäin onnellista aikaa. Asiat saattavat kääntyä pian hyvinkin idylliseksi ja oikeastaan elämäni voi kuukauden päästä olla juuri sellaista mitä oon aina halunnutkin sen olevan. Tavallaan se on jo nyt sitä (jos ei asunnottomuutta ja persaukisuutta lasketa). Olosuhteisiin nähden mulla on pullat joka tapauksessa hyvin uunissa.

Ja kirjaimellisesti mulla on pulla uunissa, eli verbaalisesti lahjakkaan ystäväni sanoin, myyrä sylinterissä. Siitä johtuen mun mielialat menee vähän niinkuin vanha kunnon lintsin vuoristorata: liukkaasti ylös ja alas hirveellä rätinällä. Eli toisin sanoen mä olen ensin aivan onneni kukkuroilla ja sitten kymmenen minsan päästä mun mies saa tekstiviestissä kuulla olevansa vitun perseestä.

Ei nää mielialan vaihtelut suoraan sanottuna pelkästään raskaudesta johdu. Aina ne on heittelehtinyt ja yleensä mua rupee vituttamaan mun mies vasta kun oon mennyt ihan solmuun yleisen tyytymättömyyden saralla ja soimannut itteäni kaikesta sellaisesta pahuudesta kuten esimerkiksi siitä, että en pitänyt ovea auki jollekkin kun kävelin steissille sisään tai että puhuin puhelimessa samaan aikaan kun olin kaupan kassalla. Tälläiset käytösvirheet saa mut pahalle tuulelle, mutta sitten toisinaan käy niin että mä olen ollut itse ihan yli-ihminen (kuten tänään kun sain harjottelurapsan valmiiksi kolme päivää etuajassa, sain kuulla hankalassa elämäntilanteessa olevilta ihmisiltä olevani ihanan ymmärtäväinen ja mukava ja muutenkin suoriuduin asioista normaalia vaivattomammin) ja sitten joku demoni mun sisällä saa mut ajattelemaan jotain sellasta asiaa mihin en voi vaikuttaa ja TÖKS! Tikulla silmään sitä yli-ihmistä. Mikään ei enää olekaan hyvin ja siinä vaiheessa yleensä lyön vettä myllyyn miettimällä että nyt vois ajatella positiivisesti, mikä vituttaa vielä enemmän kun on jo alkanut ajattelemaan paskaa kaikesta mitä silmä ympärillä näkee.

Kuten esimerkiksi bussissa olevasta naisesta joka puhuu puhelimeen iloisesti tai mutsista joka tekstaa mulle ihan yhtäkkiä.

En ymmärrä mistä tää taipumus on peräisin. Että eka on ihan vitun hyvä mieli vaikka tulee vettä vaakatasossa ja bussipysäkillä tönitään sinne missä se myyrä on. Ja sitten tulee mieleen joku asia mikä on yksinkertaisesti mun vaikutuksen ulkopuolella, mitä en voi muuttaa ja mihin mun ei pitäis edes puuttua ja sitten kaikki on taas ihan perseestä. Sitten ku se fiilis tulee, niin uskokaa tai älkää mä jopa kiroan sen kaiken mikä mun elämässä just nyt on niin hyvin ja toivon että voisin olla yksin rinkka selässä jossain pikkusessa rantakaupungissa toisella puolen maapalloa tai edes omassa kämpässä itekseni tekemässä mitä vittua mua ikinään huvittaisikaan tehä jos en olis tässä elämäntilanteessa.

Aika paradoksaalista ja jakomielitautista. Itseasiassa mua vituttaa tän asian spekuloiminenkin kun ei sille ole mitään pystynyt kahessakymmenessäkahdeksassa vuodessa tekemään, joten lopetan spekuloinnin ja jatkan tätä helvetinmoisen onnen sietämistä ja kaikesta muusta haaveilua, koska kuukauden kuluttua mä voin elää just sitä elämää mitä oon aina halunnutkin tai sitten seistä yksin jossain helvetin kuusessa miettimässä miten tässä taas näin kävi.

Pessimisti ei pety, eikä optimisti opi.