Antimuotia Ja Joululahjoja

Olen nyt jollain asteella saanut tarpeekseni kaupallisuudesta. Tai siis jollain asteella olen saanut siitä tarpeekseni jo aikaa sitten ja nyt sitten iski paska tuulettimeen niinkuin on tapana sanoa. Vaikka paskaduunini liittyy kaupallisuuteen ja ostelen itsekkin aina toisinaan ilolla kaikenlaista turhaa ja toisinaan kallistakin, niin joku roti tähän jokaisesta tuutista tursuavaan ostaostaosta meininkiin pitäisi saada. Joulun aikaanhan tämä markkinavoimien sietokuppi keikahtaa usein nurin itse kullakin, mutta minulla se taitaa olla kallistunut päälaelleen pysyvästi. Jos seuraat sydän syrjällään muotibloggareiden tyhjänpäiväistä elämää 24/7 ja innostut joululahjaostoksista vain sen takia, ettei elämässäsi ole muuta innostavaa, kannattaa ehkä jättää lukematta seuraavat sata riviä. Tai sitten juuri lukea ja löysätä sitä oman ajattelun tappavaa muodikasta pääpantaa.

Ensinnäkin. Muotiblogit. Olen ehkä joskus sekaantunut niihin itsekin ja luen edelleen satunnaisesti tiettyjä blogeja jotta oma elämäni maistuisi darramorgoneissakin taivaalliselta. Mutta siis nyt sovituskopeissa (niissä ahtaissa ja pölyisissä sähkökaapeissa) itsestään kuvia räpsivät idiootit huomio! Mikä helvetti sinäkin luulet olevasi, kun pukeudut samalla tavalla kuin kaikki muutkin kaltaisesi ginatricottiinat ja luiskaliisat? Et ole maailman napa, vaikka sinulla on jonkun kusisen Vero Modan sponssi ja vaikka pääset muiden pissisten ohi yökerhoihin, joissa ketään ei voisi vähempää kiinnostaa mikään muu kuin oma tissivako ja glitterillä tai pitsillä peitetty perseenreikä. Onko se oikeasti hauskaa postailla kuvia jostain baari-illasta, missä on seisottu samassa asennossa koko jamit, kun se on se sun urpon näkönen blogipose? Jos minä laittaisin baari-illastani vähän kuvia tänne, niin sen voin sanoa, ettei teidän pönötystä seuraisi enään kukaan. Ette ole mitään parishiltoneita ettekä edes tukiaisenjohannia, joten pukekaa vaan päällenne mitä oikeasti mielenne tekee (eli se antti tuiskun t-paita ja reikäset villahousut) ja ruvetkaa elämään elämäänne itsellenne nollavuotiaiden blogifanienne tyydytyksen sijaan.

Ja toiseksi. Se, että kauppakeskuksessa soi Nissepolkka lokakuun puolivälissä ei ole merkki siitä, että pitää alkaa tuhlaamaan jokainen nakkikiskalla ansaittu penni tolkuttomiin joululahjoihin. Ei, mutsis ei kuitenkaan halua niitä merkillä pilattuja hevosen hännästä valmistettuja aamutossuja, eikä faijasi tee mitään kuudennella lumikolalla. Siskosi ei edelleenkään tykkää samanlaisista burberry-ruutuisista legginseistä kuin mummosi eikä veljesi tänäkään jouluna tarvitse yrjön väristä hupparia saati niitä hassunhauskoja boksereita mitä tuputat sille ressulle joka vitun merkkipäivä. Kaikki sen sijaan tarvitsevat vessapaperia, ketsuppia ja hehkulamppuja, joten käärippä ne tänä vuonna sellofaaniin ja jos nyt välttämättä haluat tunkea siihen pakettiin jonkun merkin itsestäsi, niin voit kirjottaa pakettikorttiin typerän runosi jota et kuitenkaan ole itse keksinyt.

Olen niin kyllästynyt jengiin jotka mainostavat itseään (brändäävät, niinkun nyt kuuluisi sanoa), että tahtoisin tehdä antimuotiblogin, jossa esittelisin pieruverkkareitani joka päivä uudesta kuvakulmasta. Viikon huipennuksena voisin ottaa kuvan paskaisesta letistäni ja kertoa kuinka tein makarooneista ja jauhelihasta trendikästä makaroonilaatikkoa ja pistää vielä kuvan piimästä pahvimukissa viereen. Antimuotiblogissa voisin myös esitellä ostoksiani, niitä kolmea uutta urheilusukkaa jotka ostin Ahonlaidasta silloin kun sellainen vielä oli ja lisäksi kehua matkastani Tuusulaan ja takaisin. Sitten olisi vielä se high life osio, jossa olisi videoklippi Tavastian jonosta jossa varpaani paleltui ja tippuivat Helsingin yöhön minun mennessä haisevalla yöbussilla kotiin. Eikä unohtaa sopisi tietenkään niitä hassun hauskoja juttuja joilla juuri minut erottaa kaikista maailman muista taviksista. Voisin vaikka kevyesti vitsailla siitä, kuinka talvikengistäni tulee loska läpi ja miten ripsarini päätyvät poskilleni työmatkalla, koska en ilmeisesti olekaan niin uskomattoman cool ihminen että rantapyyhkeen kokoiset lumihiutaleet väistelisivät minua.

Ja nyt kun siellä kotikatsomoissa taas pyöritellään silmiä niin että väripiilarit tippuvat näppikselle, että kun toi on selkeesti vaan kateellinen ihmisille, joilla on varaa ostaa paskaa joululahjaksi ja niille joilla on muodikkaampi blogi kun sillä itellään, niin voin vain kuivasti naurahtaa ja kertoa, että MINUA EI VOISI VÄHEMPÄÄ KIINNOSTAA vaihtaa makaroonilaatikkoani johonkin saatanan Chanelin puuhkaan eikä minua oikeastaan edes ota päähän mitkään näistä vaahtoamistani asioista. Halusin vaan taas saada jonkun verenpaineet nousemaan. Check.

The World Is Yours

Minua pyydettiin treffeille Milanoon. Pyytäjä oli Barcelonassa tapaamani brasilialainen jumala. Ruskeat silmät, surffikiharat ja upeat rintalihakset saivat minut oitis koneen äärelle lentoja varailemaan. Lähtöpäätöstäni lujittamaan ilmottautui Espanjassa tällä hetkellä majaileva sydänystäväni kutsumalla minut Roomaan kahville. Ajattelin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja ostaa lennon Milanoon ja paluun Roomasta; hoitaa ihanan Brassijumalan ja rakkaan ystäväni tapaamiset samana viikonloppuna ja samalla täyttää päiväkirjani sivuja uudella seikkailulla.
Tällaista elämäni on, spontaania paikasta toiseen kimpoamista rajoista ja esteistä piittaamatta. Hetkessä elämistä ja vauhdikkaita tilanteita, ainakin äitini mielestä. Minusta tämä on ainoa tapa elää: mennä silloin kun siihen on mahdollisuus ja tehdä kaikkea mitä mieleeni juolahtaa juuri sillä hetkellä.

Pitkitin kuitenkin lippujen ostamista ja vaiheilin päätöksenteon kanssa. Tuntui omalaatuiselta jarrutella tilanteessa, joka normaalisti saisi housut pyörimään jaloissani. Luin puolituttujen facebook-statuksia ihmetellen miten jengi jaksaa päivittää kuukausien päässä olevan matkansa lähtölaskentaa joka ikinen päivä, "98 päivää ja sit Bangkokiin!!!" vittu jiihaa, tajuttiin jo viikko sitten että oot lähössä matkalle.
Ensimmäistä kertaa elämässäni minulle tuli selittämätön fiilis, etten halua lähteä reissuun. Toistan: etten halua lähteä reissuun. Ystäväni Espanjassa kysyi onko minulla kuumetta. Ei. Siis ei ainakaan matkakuumetta, mutta jotkut pasmat tässä nyt taitaa olla spontaanilla hetkessä eläjällä sekaisin.

Konsultoituani globaalia hetkessä elämisen maisteria, ystävääni joka on ollut kolmasosan elämästään muualla kuin paikallaan, tajusin, että antireissaaminen eli kotiinjääminen voi kaltaisillemme hetken mielijohteesta kimmokkeen ottaville omien polkujen kulkijoille olla hetkessä elämistä parhaimmillaan. Arjesta nauttiminen ja pienien merkityksettömien asioiden ihannointi on viime aikoina tullut muotiin downsiftaamisen ja landelle muuttamisen myötä, mutta itse en ole trendianarkistina jaksanut kiinnostua tästä oravanpyörästä suurella metelillä irrottautuvien mahahaavaisten copywritereiden ilmiöstä, päinvastoin olen lyönyt pallon jalkaan ja hirttänyt itseni löysällä solmulla paskaduunien toivottomaan satamaan oravan pyörässä juoksemaan.

Mutta koska luonteeni on villi, jalkani luotu liikkumaan ja mieleni halajaa muille maille kaukaisten maiden prinssien kanssa piehtaroimaan ja Helsinkiä suurempiin kaupunkeihin kahvittelemaan, en voi purematta niellä mieleni oikkuja, joista viimeinen siis sai minut jäämään pois uskomattomalta seikkailulta. En toimi järjellä vaan tunteella ja hyvällä ruualla, mutta tähän uuteen ja hämmentävään tilanteeseen, antireissaamiseen, oli pakko keksiä pari järkisyytä:

1) Freudin mukaan "kyky sanoa ei välittömille tarpeille ja haluille on yksilöllisyyden kehittymisen ehto."

2) Näen työssäni (siis siinä paskaduunissa) ihmisten matkustelevan ja minua oksettaa stressaantuneet bisnesmatkaajat, Monastiriin sukissa ja sandaaleissaan valuvat mummokerhot (jotka muuten ovat näistä karrikoiduista ryhmistä sympaattisin), itseään erikoisina ja cooleina pitävät "lähden tästä Lontooseen klubbaamaan ja shoppaamaan" -idiootit ja ne pallontallaajahipit, jotka lentävät milloin minnekkin pakoon länsimaista hyvinvointiyhteiskuntaa. Lisäksi minua houkuttelee Roskapankin vessakin enemmän kuin Helsinki-Vantaan lentokenttä, oksennuksella kyllästetyt lentokoneen istuimet, puhumattakaan Euroopan suurkaupunkien melusta ja ruuhkista.

3) Olen viettänyt viimeiset kuusi vuotta enemmän tai vähemmän poissa Suomesta ja näinollen myös poissa perheeni ja ystävieni luota ja tämä talvi tulee todennäköisesti olemaan viimeiseni täällä Pohjolassa seuraavaan kymmeneen tai kuuteenkymmeen vuoteen.

Kohta 1:n voisin helposti kumota, koska en usko psykologiaan tai ainakaan haluilta kieltäytymiselle ja kohdassa 2 saatoin hieman liiotella, mutta kohta 3:sta en pääse yli enkä ympäri. Keski-ikäiset kilaripäät, vaakatasossa niskaan satava räntä ja antisosiaaliset baaripokat tuntuvat ihan yhtä hyvältä vaihtoehdolta, kun Brassijumalat ja roomalaiset capuccinot. Tai siis oikeastaan paremmilta, kun ajattelee että saan niiden lomassa nauttia minulle rakkaimmista ihmisistä. Aion kuunnella Popedaa ja muuta epämuodikasta suomipopia, katsoa lätkää verkkareissa ja liikuttua joka kerta kun kuulen Maamme laulun, vaikka vain kostona niille facebook-statuksissa matkoistaan lesoville urpoille ja muille idiooteille, jotka ei tajua kuinka siistiä on olla kotona, etenkin kun tietää misää koti on. Kenties minun oravanpyöräni on maasta toiseen poukkoilu ja irtiottoni arjesta puolestaan räntäsateessa bussin venailua ja tyhjänpäiväisen paskaduunin paiskimista. Vaikka toki haikeana tiedostan, etten ehkä näe Brassijumalaani enää koskaan, olen iloinen moikatessani tuttua Alepan kassaa ja ikuisesti vittuuntunutta bussikuskia. Ystävänikin tulee kohta Espanjasta Suomeen ja pääsemme turisemaan tutun ja turvallisen Juhlamokan äärelle.

Että tervemenoa vaan sinne Pattayaan ystävät hyvät, menkää vaikka sinne missä pippuri kasvaa, minä jään pyyhkimään räkänokkaani ja nauran teidän lomastatuksillenne. Odottakaas vaan kun sukelluslaitteet jää pohjamutiin tai riksakuski kusettaa lomarahanne ja pöllii feikkilaukkunne, sitten tekin tajuatte kuinka hyvää antireissaaminen voi olla.

Keskivitunikä

Julkisissa kulkuneuvoissa törmää pääkaupunkiseutua laajalti riivaamiin ilmiöihin sillä tasolla, että voin huoletta yleistää havaintoni ja julkaista ne tässä ja nyt. Viime aikoina olen kohdentanut huomioni keski-ikäisiin kanssamatkustajiini. Oikeastaan minun ei ole tarvinnut sen kummemmin siristellä silmiäni ja käyttää terävää päättelykykyäni huomatakseni keski-iän kriisin pyörteissä hajoilevien marmattajien paheksuvaa käytöstä, sillä samalla tavalla kun ne poukkuroivat teinit ostareiden nurkilla, nämä vittuilun veteraanit kyllä saavat huomion kääntymään itseensä ilman minkäänlaista pinnistelyä.

Tapaus 1: Keski-iän jo harmaammalla puolen laahustava salkkumies, joka selvästi oli tärkeämpi kuin puoli yhteiskuntaa ryntäsi bussiin ja mulkaisi teiniä, joka oli levittäytynyt kahdelle penkille, niin mulkahtavasti, että silmämunat tulivat sentin ulos kuopistaan. Teini teki tilaa herra Salkulle ja suoni irvakkaasti ohimolla sykkien herra Salkku pyyhki kourassa olleella talousalan julkaisulla penkkiä, ikään kuin teinistä olisi voinut tarttua joku nuoruuskompleksi penkkiin ja sitä kautta itse herraan. Loppumatka sujui herra Salkun osalta melko yrmeästi varsinkin kun puoli bussillista nuoria selkeästi kanavoi negatiiviset energiansa tähän elämääkin tärkeämpään herraan. Ja se ohimolla sykkivä suoni tuntui vetävän kaanonissa herra Salkun vatsahaavan venymisen kanssa.

Tapaus 2: Keski-iän masentavaan kaamokseen todennäköisesti juuri viime kesän lopulla joutunut täti paukahti bussin ovista sisään hippulat vinkuen, ja täynnä uhoa rysähti viereeni istumaan niin etten puoli senttiä vieruspaikalla olleen kassini kanssa ehtinyt alta pois. Koska minussa yleensä henkilöityy kesäinen aurinko ja laineiden liplatus bussissa istuessani, hymyilin naiselle ja pyysin anteeksi urpon laukkuni puolesta. Rouva Otaselaukkuspoismunpenkiltä istui päättäväisesti vieressäni anteeksipyytelyni ignooraten, joten rupesin kostoksi puhaltelemaan raikuvia purkkapalloja kaikella nuoruuteni innolla. Siitähän rouva vasta harmistui, muttei tietenkään sanonut asiaan mitään, sillä keski-ikäisethän eivät yritä korjata ikäväksi kokemiaan tilanteita suoraan asianomaisten kanssa, vaan marmattaen tapahtumista myöhemmin sauvakävelyseuralleen. Lähimmäksi tilanneselkkausta pääsee jos keskarilla on ikätoveri matkassa mukana, jolloin tälle kaverille voi heti paikan päällä kauhistella nuoremman henkilön sopimatonta käyttäytymistä ikäänkuin nuorella ei olisi korvia, aivoja, tunteita tai mitään muutakaan elottomasta kivestä poikkeavaa. Jäädessäni pois hymyilin taas aurinkoisesti rouva Otaselaukkuspoismunpenkiltälle ja ystävällisesti vinkkasin jääväni pois seuraavalla pysäkillä. Hän käänsi selkänsä minulle ja antoi ymmärtää, että minun on valittava menenkö hänen ohitseen lentäen vai ryömien, sillä ohi ei mahtunut. Voi olla että urpo laukkuni osui Rouvan mutruturpaan ikävästi bussista pois tungeksiessani, mutta en viitsinyt jäädä pyytelemään anteeksi, sillä hän olisi voinut tirvasta keski-ikäisellä avokämmenellään slotarin aurinkoiseen pataani.

Tapaus 3: Ratikassa eräs nuori neiti siirtyi hivuttautuen parhaassa keski-iässä olevan rouvan ohi hipaissen lattialla lojuvaa keski-ikäistä ostoskassia. Rouva Ostoskassi siirsi kassinsa niin kovalla tarmolla sivuun, että ostoskassin kahva jäi käteen. No arvatkaa oliko siinä yhden ratikallisen päivät pilalla, kun rouva Ostoskassi rupesi sättimään (lue: jurputtamaan kauluriinsa) kaikesta ja ei mistään. Kun rouva ja keski-ikäinen ostoskassi lopulta jäi pois ratikasta oli kaikki muut samalla pysäkillä jäävät tietenkin hänen tiellään, sillä olihan selvää että tämän itselleen harmia aiheuttaneen sitruunapillun oli päästävä ratikasta ulos aivan ensimmäisenä. Jos sieltä pysäkin takaa olisi juuri ajanut vaikka rekka sylkäissen kilon paskaa rouva Ostoskassin niskaan olisi kaikilla muilla tapahtumaa todistaneilla ollut varmasti parempi mieli. Mutta ei.

Eihän keski-iän kriisissä painivat saa samanlaista kuraa niskaan kun esimerkiksi mediaseksikkäät teinit. Kukaan ei koskaan valita näistä nuoruutensa (tai ainakin nuorekkuutensa) hukanneista huligaaneista missään muualla kuin korkeintaan jossain unohdetussa blogissa. Itse jokseenkin mulkvistina teininä niskuroineena ymmärrän sekä teinejä, että heistä valittajia, mutta kunnes tuo armas keski-iän paskainen totuus lyö vasten omia iloisia kasvojani, en pysty ymmärtämään, enkä hyväksymään käytöstä, joka saa 75% väestöstä silmittömän raivon, pelon ja hämmennyksen valtaan.

Incompatible, it don't matter though
'cos someone's bound to hear my cry
Speak out if you do
You're not easy to find

Is it possible Mr. Loveable
Is already in my life?
Right in front of me
Or maybe you're in disguise

Who doesn't long for someone to hold
Who knows how to love you without being told
Somebody tell me why I'm on my own
If there's a soulmate for everyone

Here we are again, circles never end
How do I find the perfect fit
There's enough for everyone
But I'm still waiting in line

Who doesn't long for someone to hold
Who knows how to love you without being told
Somebody tell me why I'm on my own
If there's a soulmate for everyone

If there's a soulmate for everyone

Most relationships seem so transitory
They're all good but not the permanent one

Who doesn't long for someone to hold
Who knows how to love you without being told
Somebody tell me why I'm on my own
If there's a soulmate for everyone

Who doesn't long for someone to hold
Who knows how to love you without being told
Somebody tell me why I'm on my own
If there's a soulmate for everyone
If there's a soulmate for everyone
***
Eipä tänää sitte muuta.

Eläkää vähän.

Kävelin viikonloppuna bussipysäkiltä mummille eräällä esikaupungin idyllisellä alueella. Matka oli noin kaksi kilsaa, mas o menos, ja sillä kymmenen minuutin matkalla en nähnyt tai kuullut mitään merkkejä suburbiamaisesta elämöinnistä. Havahduin hiljaisuuteen ehkä sen takia, että olen viime vuosina elänyt ja matkustellut kulttuureissa, joissa kaduilla, pihoilla ja puistoissa olevat ihmiset eivät mistään hinnasta homehtuisi himoissaan keskellä kirkasta viikonloppupäivää. Siis puhun nyt kulttuureista, joihin kuuluu noin 100% maailmasta, Suomea ja Pohjois-Norjaa lukuunottamatta.

Kyseessä oli siis oikein kaunis syyspäivä, kello oli noin puoli neljä, eikä telkkarissa näytetty lätkän mm-kisoja, euroviisuja, tai edes salattuja elämiä. Siis katujen autioitumista ei ollut aiheuttanut suomalaisten kotien pyhä alttari -televisio. Ylittäessäni moottoritien kävelin sillalla, jolta oli näkymät uudisasuntojen ja vanhojen puisten omakotitalojen kortteleihin ja kun yhtäkkiä tajusin, ettei tuosta perheiden ja pienten lasten viidakosta kuulu sihahdustakaan, menin hetkeksi paniikkiin ja ajattelin, että sota Karjalan takaisin saamiseksi on sittenkin ottanut tuulta purjeisiinsa ja urpona minä olin ainoa joka ei ollut juossut läheiseen kallioon pommisuojaan. Toisaalta moottoritiellä jylisi sen verran, että tajusin olevani turvassa.

Lopulta ohitseni ajoi joku audi tai volvo sellaista turvallista "vähän ylinopeutta, muttei kuitenkaan niin paljoa, että naapurin pirjo pääsis nillittämään" -vauhtia ja takakontin ikkunasta näkyi mitäpä muutakaan kuin jumbon iloisen muoviset pussukat täynnä kaiken maailman hyödytöntä paskaa, mitä perheet ilmeisesti käyvät lauantaisin ostamassa kuvitellen tuon kulutushysterian olevan laatuaikaa yhdessä. Ensimmäinen omin jaloin kulkeva lähiöihminen kusetti koiraansa portillaan ja jupisi kännykkäänsä kuinka "Esa lähti lasten kanssa ostamaan kuravaatteita pojille ja mut jätettiin kotiin siivoamaan." Ööö... hyvä perheenäiti, ei ne pojat tartte niitä kuravaatteita, jos ne on kahlittu 24/7 himaan patteriin kiinni leikkimään niillä saatanan virtuaalileluilla, eikä sun tartte siivota sitä luukkuas jos ei kerta kiinnosta.

Lopulta mummille päästyäni näin kolme tyttöä pelaamassa futista koulun pihalla. Huokasin helpotuksesta, koska tajusin ettei vanhempien ylivalta lapsiinsa käsitä kuin todennäköisesti 97 perhettä sadasta tuolla kauniilla ja hiljaisella esikaupungin alueella. Nykyään kun valitetaan, ettei lapsilla riitä mielikuvitus ja niitten aivot surkastuu virtuaalielämää eläessään, mieleeni juolahtaa ajatus, että eihän ne lapset sitä ympäristöä luo itselleen. Vanhemmat jotka stressaa kotiensa ulkokultaisuudesta ja tukkii lastensa valittavan turvan ostamalla jumbopussillisen muovia leikkihuoneeseen ovat itse syyllisiä lastensa aivokuolemaan.

Ajattelin, että voisin perustaa lastenulkoilutuspalvelun mummini asuinalueelle. Kerta vanhemmat ovat jo niin toivottomassa jamassa, että isät lähtevät siivouspaniikissa piehtaroivia äitejä karkuun johonkin tunkkaseen ostoshelvettiin, on turha edes yrittää pelastaa heitä. Mutta lapset kun ei voi vanhemmilleen mitään, niin heitä pitää auttaa ja yrittää pelastaa vanhempiensa kohtalolta.

Kurahousut jalkaan, siivousvälineet takkaan ja ulos lehtien sekaan pulikoimaan. Tai irrottakaa edes naapurin penskojen kahleet ja käykää päästämässä ne ulos sieltä wc-ankan katkusta, koska siis pliis, lapsissa on tulevaisuus.

Rakasta Ryppyistä Mummoa

Ajankohtaisen kakkosen viime lähetyksessä (31.8.2010) itkuinen mummeli tiivisti suomalaisten asenteen ikääntyviin ihmisiin sanomalla jotakuinkin että vanhuksia pidetään nykyisin taakkana, koska he eivät ole kansantaloudelle tuottoisaa veronmaksajataikinaa. Häneltä oli itseltään menossa koti alta Järvenpään palvelutalossa kunnan säästötoimien seuraukseana. Kun asiaa lähtee pohtimaan nuoremman sukupolven näkökulmasta, asia on huolestuttavan tosi. Yhä useampi nuori ei osaa arvostaa kansakuntamme kokeneimpia yksilöitä heidän arvoaan vastaavalla tavalla.

Eikä se sinänsä ihme ole, kun koko eduskunta panikoi ikääntyvien luokkien massaa eläke-eurot silmissä kiiluen. Miten kokonaisen yhteiskunnan asenteet voivat olla muuttuneet ikääntymistä pelolla karsastavien nuorten mukaporvareiden tunteettomaksi verotaakkahaipatukseksi? Minun mummini ainakin on paljon veroprosenttiani arvokkaampi, sekä yksityishenkilönä että kansalaisena. Antaisin veroprosenttini nousta yli sadan jos saisin mummilleni hänen ansaitsemansa arvostuksen muualtakin kuin läheistensä piiristä.

Henkilökohtaisesti en taida tuntea yhtä suurta kunnioitusta edes idoliani Nelson Mandelaa kohtaan kun mitä tunnen isovanhempiani kohtaan. Muutenkin mummini sukupolvi on ponnistellut sen verran maamme eteen, ettei heidän vanhuuspäiviään voi yksinkertaisesti pitää pelkästään poliittisen spekuloinnin aiheena, vaan kaikkien meidän nuorempien elämän alkuna ja tietenkin myös loppuna. Kaikki me kuitenkin vanhenemme ja tapamme suhtautua vanhuksiin tänäpäivänä välittyy asenteina tuleville sukupolville.

Aasian, Lähi-Idän ja Etelä-Euroopan kulttuureissa vanhempien ihmisten kunnioitus on yhtä päivän selvää kuin opintotuen tai työttömyysrahan saaminen Suomen aikuistuvan nuorison elämässä. Angstiset asenteet vanhempia ihmisiä kohtaan näkyy silmille hyppivien teinien pokkuroinnissa. Ei ihme, että Suomen huippu-urheilukin on niin vaatimatonta kun nuorten kaikki energia menee terveiden harrastusten sijasta vittuiluun.

Ilmoittauduin Helsinki Mission senioritoiminnan vapaaehtoiseksi, mikä antaa minulle mahdollisuuden antaa mummini ikäisille kansamme tienraivaajille takaisin jollain tapaa kaikkea sitä hyvää mitä olemme heiltä saaneet. Minusta on käsittämätöntä että vanhuksilla on hyvinvointiyhteiskunnassamme niin kurjat oltavat heidän joutuessaan kaikkien jo koettujen haasteiden jälkeen viimeisillä vuosillaan käsittämättömän yksinäisyyden ja yhteiskunnan talouskasvun varjoon, että useat ajautuvat itsemurhan partaalle.

Yhteisöllisyys alkaa nostaa päätään urbaaneissa betonihelveteissäkin. Nykyään kun arvostamme "takaisin luontoon ja juurillemme" -ajattelua, voisimme sisällyttää luomuideologioihimme myös yhteiskuntavastuun, tai edes vastuun omista läheisistä. Jopa niistä verotaakkana olevista vanhuksista.