Elin suhteessa, jossa kaikki oli ihan hyvin. Rakkautta ainakin riitti, mutta silti ainakin ystäväni mukaan elin sitku maailmassa, mikä puolestaan tarkottaa sitä, että mun jokaisessa lauseessa oli sanapetos "sitku". Että kylhän tää tästä sitku noi olkkarin seinät maalataan ja sitku toi tosta vähän helpottuu ni sitte... Sitten tuli se viimenen sitku ja mä jätin seinät maalamatta ja pakkasin tavarani ja lähdin. Sen verran näitä päätöksiä on tehty tässä vuosien varrella, että en oikeastaan hetkeäkään kyseenalaistanut toimintaani, enkä etenkään päätöstäni. Ja siitäkin huomaa, että on tullut ennenki tempastua itsensä elämästään, ettei äitikään ihmetellyt oikeastaan hirveesti kun näki mut taas kimpsujeni kanssa eteisessä. Sanoi vaan, että tyhjennetään se sama kaappi kun ennenkin ja että pitää taas muistaa ostaa maitoa enemmän. Ja voin kertoa strategisen luvun tässä välissä, olen 28 vuotta, eli iässä jossa monet menevät naimisiin ja saavat lapsia ja ovat jo tulevaisuudestaan päättäneet. Edes vähän. Mutta mä sen sijaan heittäydyn tuulen vietäväksi iässä jossa ennen kaikkea OMA biologinen kello jo vaatisi hieman stabiilimpaa elämää ja miksei niitä muksuja, farmariautoja ja kultasianoutajiakin.
Eroaminen ei ollut helppoa tälläkään kertaa. Toisen jättäminen ja tietyn ajanjakson päätökseen pistäminen on suoraan sanottuna pelkkää kusta ja paskaa. Siinä on vaikea nähdä mitään positiivista ja kuten aiemminkin mun oli taas paettava tunnetyhjiöön. Leijailin hetken epäonnen ja tyhjän päällä. Voimaannuttavien kännien ja sekoilujen jälkeen olen kuitenkin siinä asemassa, että olen valmis menemään uuden mieheni kanssa vaikka hautaan.
Niin siis mulla on uusi mies. Se tuli siinä eron jälkeen aika nopeasti ja taisi siis tulla jäädäkseen. Tosin ainahan ne tulee, mutta tällä kertaa mä en edes jaksa epäillä sitä etteikö tämä juttu kestäisi. Eikä se luotto tämän suhteen kestävyyteen tarkoita että tässä suhteessa ei olisi ongelmia. Nou nou. Viiteentoista viikkoon on mahtunut melko intensiivinen kurssi toisesta ja minusta. On ollut seksiä, huumeita ja juhlia. On ollut riitoja ja sekoiluja. Ex-naisia ja -miehiä. Jopa masennusta ja itsetuhoisuutta. Mutta ennenkaikkea onnea, uskollisuutta ja toivoa. Ja tietenkin sitä varmuutta. Siitä ehkä kertoo ehkäisystrategiammekin, sitä kun ei ole missän vaiheessa ollutkaan.
Viisitoista viikkoa on lyhyt aika tuntea toista, varsinkin kun sen laittaa loppuelämän mittakaavaan. Mutta uskon että olen tehnyt elämässäni kipeitä päätöksiä, vaikeita matkoja, nähnyt ja kuullut ja tuntenut niin paljon juuri sen oikeanlaisen elämän tunnistamiseksi. Sitä tietää mitä haluaa kumman nopeasti kun on nähnyt ja kokenut kaikkea mahdollista. En voisi enää kuvitellakaan olevani suhteessa muutamaa vuotta ja pikkuhiljaa totutella ajatukseen että tämä mies on minulle se oikea. Tulisin epävarmaksi. Mun pitää tunnistaa ja saada se heti, tai sitten ei ollenkaan.
En välttämättä usko loppuelämän kestävään valaan siitä että ollaan ikuisesti yhdessä ja plaaplaa. Tahdon tietenkin uskoa siihen, mutta koska elämme avaruusaikaa en usko että kahden onnettoman ihmisen pitää sietää toisiaan hautaan saakka jos vaikka toinen heistä hurahtaa sihteeriinsä viisikymppisenä tai toisen halut kohdistuvatkin myöhemmin samaan sukupuoleen. Eihän tällaisia asioita tarvitse ajatella silloin kun pappi sanoo aamentaan, mutta on ne hyvä tiedostaa. Mun ikuisuus toisen kanssa tarkottaa sitä ikuisuutta kun me molemmat jaksetaan olla onnellisia yhdessä. Tottakai toivon ja tällä hetkellä jopa kuvittelen meidän rakkauden kestävän kuolemaan saakka, mutta en ole mikään meedio enkä oikeastaan voi olla varma muusta kuin tästä hetkestä.
Viisitoista viikkoa on lyhyt aika. Meille se on ollut ikuisuus. Haluaisimme tehdä asiat vieläkin nopeammin mutta olosuhteet eivät anna periksi. Toisaalta ei meillä ole kiire mihinkään. Ja juuri sellasta rakkaus onkin mulle. Tuntuu kuin olisi pieni lapsi karkkikaupassa; kokoajan haluaisi lisää vaikka on jo saanut enemmän kuin on ikinä osannut kuvitellakkaan.
Niin siis mulla on uusi mies. Se tuli siinä eron jälkeen aika nopeasti ja taisi siis tulla jäädäkseen. Tosin ainahan ne tulee, mutta tällä kertaa mä en edes jaksa epäillä sitä etteikö tämä juttu kestäisi. Eikä se luotto tämän suhteen kestävyyteen tarkoita että tässä suhteessa ei olisi ongelmia. Nou nou. Viiteentoista viikkoon on mahtunut melko intensiivinen kurssi toisesta ja minusta. On ollut seksiä, huumeita ja juhlia. On ollut riitoja ja sekoiluja. Ex-naisia ja -miehiä. Jopa masennusta ja itsetuhoisuutta. Mutta ennenkaikkea onnea, uskollisuutta ja toivoa. Ja tietenkin sitä varmuutta. Siitä ehkä kertoo ehkäisystrategiammekin, sitä kun ei ole missän vaiheessa ollutkaan.
Viisitoista viikkoa on lyhyt aika tuntea toista, varsinkin kun sen laittaa loppuelämän mittakaavaan. Mutta uskon että olen tehnyt elämässäni kipeitä päätöksiä, vaikeita matkoja, nähnyt ja kuullut ja tuntenut niin paljon juuri sen oikeanlaisen elämän tunnistamiseksi. Sitä tietää mitä haluaa kumman nopeasti kun on nähnyt ja kokenut kaikkea mahdollista. En voisi enää kuvitellakaan olevani suhteessa muutamaa vuotta ja pikkuhiljaa totutella ajatukseen että tämä mies on minulle se oikea. Tulisin epävarmaksi. Mun pitää tunnistaa ja saada se heti, tai sitten ei ollenkaan.
En välttämättä usko loppuelämän kestävään valaan siitä että ollaan ikuisesti yhdessä ja plaaplaa. Tahdon tietenkin uskoa siihen, mutta koska elämme avaruusaikaa en usko että kahden onnettoman ihmisen pitää sietää toisiaan hautaan saakka jos vaikka toinen heistä hurahtaa sihteeriinsä viisikymppisenä tai toisen halut kohdistuvatkin myöhemmin samaan sukupuoleen. Eihän tällaisia asioita tarvitse ajatella silloin kun pappi sanoo aamentaan, mutta on ne hyvä tiedostaa. Mun ikuisuus toisen kanssa tarkottaa sitä ikuisuutta kun me molemmat jaksetaan olla onnellisia yhdessä. Tottakai toivon ja tällä hetkellä jopa kuvittelen meidän rakkauden kestävän kuolemaan saakka, mutta en ole mikään meedio enkä oikeastaan voi olla varma muusta kuin tästä hetkestä.
Viisitoista viikkoa on lyhyt aika. Meille se on ollut ikuisuus. Haluaisimme tehdä asiat vieläkin nopeammin mutta olosuhteet eivät anna periksi. Toisaalta ei meillä ole kiire mihinkään. Ja juuri sellasta rakkaus onkin mulle. Tuntuu kuin olisi pieni lapsi karkkikaupassa; kokoajan haluaisi lisää vaikka on jo saanut enemmän kuin on ikinä osannut kuvitellakkaan.
