Ajankohtaisen kakkosen viime lähetyksessä (31.8.2010) itkuinen mummeli tiivisti suomalaisten asenteen ikääntyviin ihmisiin sanomalla jotakuinkin että vanhuksia pidetään nykyisin taakkana, koska he eivät ole kansantaloudelle tuottoisaa veronmaksajataikinaa. Häneltä oli itseltään menossa koti alta Järvenpään palvelutalossa kunnan säästötoimien seuraukseana. Kun asiaa lähtee pohtimaan nuoremman sukupolven näkökulmasta, asia on huolestuttavan tosi. Yhä useampi nuori ei osaa arvostaa kansakuntamme kokeneimpia yksilöitä heidän arvoaan vastaavalla tavalla.
Eikä se sinänsä ihme ole, kun koko eduskunta panikoi ikääntyvien luokkien massaa eläke-eurot silmissä kiiluen. Miten kokonaisen yhteiskunnan asenteet voivat olla muuttuneet ikääntymistä pelolla karsastavien nuorten mukaporvareiden tunteettomaksi verotaakkahaipatukseksi? Minun mummini ainakin on paljon veroprosenttiani arvokkaampi, sekä yksityishenkilönä että kansalaisena. Antaisin veroprosenttini nousta yli sadan jos saisin mummilleni hänen ansaitsemansa arvostuksen muualtakin kuin läheistensä piiristä.
Henkilökohtaisesti en taida tuntea yhtä suurta kunnioitusta edes idoliani Nelson Mandelaa kohtaan kun mitä tunnen isovanhempiani kohtaan. Muutenkin mummini sukupolvi on ponnistellut sen verran maamme eteen, ettei heidän vanhuuspäiviään voi yksinkertaisesti pitää pelkästään poliittisen spekuloinnin aiheena, vaan kaikkien meidän nuorempien elämän alkuna ja tietenkin myös loppuna. Kaikki me kuitenkin vanhenemme ja tapamme suhtautua vanhuksiin tänäpäivänä välittyy asenteina tuleville sukupolville.
Aasian, Lähi-Idän ja Etelä-Euroopan kulttuureissa vanhempien ihmisten kunnioitus on yhtä päivän selvää kuin opintotuen tai työttömyysrahan saaminen Suomen aikuistuvan nuorison elämässä. Angstiset asenteet vanhempia ihmisiä kohtaan näkyy silmille hyppivien teinien pokkuroinnissa. Ei ihme, että Suomen huippu-urheilukin on niin vaatimatonta kun nuorten kaikki energia menee terveiden harrastusten sijasta vittuiluun.
Ilmoittauduin Helsinki Mission senioritoiminnan vapaaehtoiseksi, mikä antaa minulle mahdollisuuden antaa mummini ikäisille kansamme tienraivaajille takaisin jollain tapaa kaikkea sitä hyvää mitä olemme heiltä saaneet. Minusta on käsittämätöntä että vanhuksilla on hyvinvointiyhteiskunnassamme niin kurjat oltavat heidän joutuessaan kaikkien jo koettujen haasteiden jälkeen viimeisillä vuosillaan käsittämättömän yksinäisyyden ja yhteiskunnan talouskasvun varjoon, että useat ajautuvat itsemurhan partaalle.
Yhteisöllisyys alkaa nostaa päätään urbaaneissa betonihelveteissäkin. Nykyään kun arvostamme "takaisin luontoon ja juurillemme" -ajattelua, voisimme sisällyttää luomuideologioihimme myös yhteiskuntavastuun, tai edes vastuun omista läheisistä. Jopa niistä verotaakkana olevista vanhuksista.
Eikä se sinänsä ihme ole, kun koko eduskunta panikoi ikääntyvien luokkien massaa eläke-eurot silmissä kiiluen. Miten kokonaisen yhteiskunnan asenteet voivat olla muuttuneet ikääntymistä pelolla karsastavien nuorten mukaporvareiden tunteettomaksi verotaakkahaipatukseksi? Minun mummini ainakin on paljon veroprosenttiani arvokkaampi, sekä yksityishenkilönä että kansalaisena. Antaisin veroprosenttini nousta yli sadan jos saisin mummilleni hänen ansaitsemansa arvostuksen muualtakin kuin läheistensä piiristä.
Henkilökohtaisesti en taida tuntea yhtä suurta kunnioitusta edes idoliani Nelson Mandelaa kohtaan kun mitä tunnen isovanhempiani kohtaan. Muutenkin mummini sukupolvi on ponnistellut sen verran maamme eteen, ettei heidän vanhuuspäiviään voi yksinkertaisesti pitää pelkästään poliittisen spekuloinnin aiheena, vaan kaikkien meidän nuorempien elämän alkuna ja tietenkin myös loppuna. Kaikki me kuitenkin vanhenemme ja tapamme suhtautua vanhuksiin tänäpäivänä välittyy asenteina tuleville sukupolville.
Aasian, Lähi-Idän ja Etelä-Euroopan kulttuureissa vanhempien ihmisten kunnioitus on yhtä päivän selvää kuin opintotuen tai työttömyysrahan saaminen Suomen aikuistuvan nuorison elämässä. Angstiset asenteet vanhempia ihmisiä kohtaan näkyy silmille hyppivien teinien pokkuroinnissa. Ei ihme, että Suomen huippu-urheilukin on niin vaatimatonta kun nuorten kaikki energia menee terveiden harrastusten sijasta vittuiluun.
Ilmoittauduin Helsinki Mission senioritoiminnan vapaaehtoiseksi, mikä antaa minulle mahdollisuuden antaa mummini ikäisille kansamme tienraivaajille takaisin jollain tapaa kaikkea sitä hyvää mitä olemme heiltä saaneet. Minusta on käsittämätöntä että vanhuksilla on hyvinvointiyhteiskunnassamme niin kurjat oltavat heidän joutuessaan kaikkien jo koettujen haasteiden jälkeen viimeisillä vuosillaan käsittämättömän yksinäisyyden ja yhteiskunnan talouskasvun varjoon, että useat ajautuvat itsemurhan partaalle.
Yhteisöllisyys alkaa nostaa päätään urbaaneissa betonihelveteissäkin. Nykyään kun arvostamme "takaisin luontoon ja juurillemme" -ajattelua, voisimme sisällyttää luomuideologioihimme myös yhteiskuntavastuun, tai edes vastuun omista läheisistä. Jopa niistä verotaakkana olevista vanhuksista.
No comments:
Post a Comment