Minua pyydettiin treffeille Milanoon. Pyytäjä oli Barcelonassa tapaamani brasilialainen jumala. Ruskeat silmät, surffikiharat ja upeat rintalihakset saivat minut oitis koneen äärelle lentoja varailemaan. Lähtöpäätöstäni lujittamaan ilmottautui Espanjassa tällä hetkellä majaileva sydänystäväni kutsumalla minut Roomaan kahville. Ajattelin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja ostaa lennon Milanoon ja paluun Roomasta; hoitaa ihanan Brassijumalan ja rakkaan ystäväni tapaamiset samana viikonloppuna ja samalla täyttää päiväkirjani sivuja uudella seikkailulla.
Tällaista elämäni on, spontaania paikasta toiseen kimpoamista rajoista ja esteistä piittaamatta. Hetkessä elämistä ja vauhdikkaita tilanteita, ainakin äitini mielestä. Minusta tämä on ainoa tapa elää: mennä silloin kun siihen on mahdollisuus ja tehdä kaikkea mitä mieleeni juolahtaa juuri sillä hetkellä.
Pitkitin kuitenkin lippujen ostamista ja vaiheilin päätöksenteon kanssa. Tuntui omalaatuiselta jarrutella tilanteessa, joka normaalisti saisi housut pyörimään jaloissani. Luin puolituttujen facebook-statuksia ihmetellen miten jengi jaksaa päivittää kuukausien päässä olevan matkansa lähtölaskentaa joka ikinen päivä, "98 päivää ja sit Bangkokiin!!!" vittu jiihaa, tajuttiin jo viikko sitten että oot lähössä matkalle.
Ensimmäistä kertaa elämässäni minulle tuli selittämätön fiilis, etten halua lähteä reissuun. Toistan: etten halua lähteä reissuun. Ystäväni Espanjassa kysyi onko minulla kuumetta. Ei. Siis ei ainakaan matkakuumetta, mutta jotkut pasmat tässä nyt taitaa olla spontaanilla hetkessä eläjällä sekaisin.
Konsultoituani globaalia hetkessä elämisen maisteria, ystävääni joka on ollut kolmasosan elämästään muualla kuin paikallaan, tajusin, että antireissaaminen eli kotiinjääminen voi kaltaisillemme hetken mielijohteesta kimmokkeen ottaville omien polkujen kulkijoille olla hetkessä elämistä parhaimmillaan. Arjesta nauttiminen ja pienien merkityksettömien asioiden ihannointi on viime aikoina tullut muotiin downsiftaamisen ja landelle muuttamisen myötä, mutta itse en ole trendianarkistina jaksanut kiinnostua tästä oravanpyörästä suurella metelillä irrottautuvien mahahaavaisten copywritereiden ilmiöstä, päinvastoin olen lyönyt pallon jalkaan ja hirttänyt itseni löysällä solmulla paskaduunien toivottomaan satamaan oravan pyörässä juoksemaan.
Mutta koska luonteeni on villi, jalkani luotu liikkumaan ja mieleni halajaa muille maille kaukaisten maiden prinssien kanssa piehtaroimaan ja Helsinkiä suurempiin kaupunkeihin kahvittelemaan, en voi purematta niellä mieleni oikkuja, joista viimeinen siis sai minut jäämään pois uskomattomalta seikkailulta. En toimi järjellä vaan tunteella ja hyvällä ruualla, mutta tähän uuteen ja hämmentävään tilanteeseen, antireissaamiseen, oli pakko keksiä pari järkisyytä:
1) Freudin mukaan "kyky sanoa ei välittömille tarpeille ja haluille on yksilöllisyyden kehittymisen ehto."
2) Näen työssäni (siis siinä paskaduunissa) ihmisten matkustelevan ja minua oksettaa stressaantuneet bisnesmatkaajat, Monastiriin sukissa ja sandaaleissaan valuvat mummokerhot (jotka muuten ovat näistä karrikoiduista ryhmistä sympaattisin), itseään erikoisina ja cooleina pitävät "lähden tästä Lontooseen klubbaamaan ja shoppaamaan" -idiootit ja ne pallontallaajahipit, jotka lentävät milloin minnekkin pakoon länsimaista hyvinvointiyhteiskuntaa. Lisäksi minua houkuttelee Roskapankin vessakin enemmän kuin Helsinki-Vantaan lentokenttä, oksennuksella kyllästetyt lentokoneen istuimet, puhumattakaan Euroopan suurkaupunkien melusta ja ruuhkista.
3) Olen viettänyt viimeiset kuusi vuotta enemmän tai vähemmän poissa Suomesta ja näinollen myös poissa perheeni ja ystävieni luota ja tämä talvi tulee todennäköisesti olemaan viimeiseni täällä Pohjolassa seuraavaan kymmeneen tai kuuteenkymmeen vuoteen.
Kohta 1:n voisin helposti kumota, koska en usko psykologiaan tai ainakaan haluilta kieltäytymiselle ja kohdassa 2 saatoin hieman liiotella, mutta kohta 3:sta en pääse yli enkä ympäri. Keski-ikäiset kilaripäät, vaakatasossa niskaan satava räntä ja antisosiaaliset baaripokat tuntuvat ihan yhtä hyvältä vaihtoehdolta, kun Brassijumalat ja roomalaiset capuccinot. Tai siis oikeastaan paremmilta, kun ajattelee että saan niiden lomassa nauttia minulle rakkaimmista ihmisistä. Aion kuunnella Popedaa ja muuta epämuodikasta suomipopia, katsoa lätkää verkkareissa ja liikuttua joka kerta kun kuulen Maamme laulun, vaikka vain kostona niille facebook-statuksissa matkoistaan lesoville urpoille ja muille idiooteille, jotka ei tajua kuinka siistiä on olla kotona, etenkin kun tietää misää koti on. Kenties minun oravanpyöräni on maasta toiseen poukkoilu ja irtiottoni arjesta puolestaan räntäsateessa bussin venailua ja tyhjänpäiväisen paskaduunin paiskimista. Vaikka toki haikeana tiedostan, etten ehkä näe Brassijumalaani enää koskaan, olen iloinen moikatessani tuttua Alepan kassaa ja ikuisesti vittuuntunutta bussikuskia. Ystävänikin tulee kohta Espanjasta Suomeen ja pääsemme turisemaan tutun ja turvallisen Juhlamokan äärelle.
Että tervemenoa vaan sinne Pattayaan ystävät hyvät, menkää vaikka sinne missä pippuri kasvaa, minä jään pyyhkimään räkänokkaani ja nauran teidän lomastatuksillenne. Odottakaas vaan kun sukelluslaitteet jää pohjamutiin tai riksakuski kusettaa lomarahanne ja pöllii feikkilaukkunne, sitten tekin tajuatte kuinka hyvää antireissaaminen voi olla.
Tällaista elämäni on, spontaania paikasta toiseen kimpoamista rajoista ja esteistä piittaamatta. Hetkessä elämistä ja vauhdikkaita tilanteita, ainakin äitini mielestä. Minusta tämä on ainoa tapa elää: mennä silloin kun siihen on mahdollisuus ja tehdä kaikkea mitä mieleeni juolahtaa juuri sillä hetkellä.
Pitkitin kuitenkin lippujen ostamista ja vaiheilin päätöksenteon kanssa. Tuntui omalaatuiselta jarrutella tilanteessa, joka normaalisti saisi housut pyörimään jaloissani. Luin puolituttujen facebook-statuksia ihmetellen miten jengi jaksaa päivittää kuukausien päässä olevan matkansa lähtölaskentaa joka ikinen päivä, "98 päivää ja sit Bangkokiin!!!" vittu jiihaa, tajuttiin jo viikko sitten että oot lähössä matkalle.
Ensimmäistä kertaa elämässäni minulle tuli selittämätön fiilis, etten halua lähteä reissuun. Toistan: etten halua lähteä reissuun. Ystäväni Espanjassa kysyi onko minulla kuumetta. Ei. Siis ei ainakaan matkakuumetta, mutta jotkut pasmat tässä nyt taitaa olla spontaanilla hetkessä eläjällä sekaisin.
Konsultoituani globaalia hetkessä elämisen maisteria, ystävääni joka on ollut kolmasosan elämästään muualla kuin paikallaan, tajusin, että antireissaaminen eli kotiinjääminen voi kaltaisillemme hetken mielijohteesta kimmokkeen ottaville omien polkujen kulkijoille olla hetkessä elämistä parhaimmillaan. Arjesta nauttiminen ja pienien merkityksettömien asioiden ihannointi on viime aikoina tullut muotiin downsiftaamisen ja landelle muuttamisen myötä, mutta itse en ole trendianarkistina jaksanut kiinnostua tästä oravanpyörästä suurella metelillä irrottautuvien mahahaavaisten copywritereiden ilmiöstä, päinvastoin olen lyönyt pallon jalkaan ja hirttänyt itseni löysällä solmulla paskaduunien toivottomaan satamaan oravan pyörässä juoksemaan.
Mutta koska luonteeni on villi, jalkani luotu liikkumaan ja mieleni halajaa muille maille kaukaisten maiden prinssien kanssa piehtaroimaan ja Helsinkiä suurempiin kaupunkeihin kahvittelemaan, en voi purematta niellä mieleni oikkuja, joista viimeinen siis sai minut jäämään pois uskomattomalta seikkailulta. En toimi järjellä vaan tunteella ja hyvällä ruualla, mutta tähän uuteen ja hämmentävään tilanteeseen, antireissaamiseen, oli pakko keksiä pari järkisyytä:
1) Freudin mukaan "kyky sanoa ei välittömille tarpeille ja haluille on yksilöllisyyden kehittymisen ehto."
2) Näen työssäni (siis siinä paskaduunissa) ihmisten matkustelevan ja minua oksettaa stressaantuneet bisnesmatkaajat, Monastiriin sukissa ja sandaaleissaan valuvat mummokerhot (jotka muuten ovat näistä karrikoiduista ryhmistä sympaattisin), itseään erikoisina ja cooleina pitävät "lähden tästä Lontooseen klubbaamaan ja shoppaamaan" -idiootit ja ne pallontallaajahipit, jotka lentävät milloin minnekkin pakoon länsimaista hyvinvointiyhteiskuntaa. Lisäksi minua houkuttelee Roskapankin vessakin enemmän kuin Helsinki-Vantaan lentokenttä, oksennuksella kyllästetyt lentokoneen istuimet, puhumattakaan Euroopan suurkaupunkien melusta ja ruuhkista.
3) Olen viettänyt viimeiset kuusi vuotta enemmän tai vähemmän poissa Suomesta ja näinollen myös poissa perheeni ja ystävieni luota ja tämä talvi tulee todennäköisesti olemaan viimeiseni täällä Pohjolassa seuraavaan kymmeneen tai kuuteenkymmeen vuoteen.
Kohta 1:n voisin helposti kumota, koska en usko psykologiaan tai ainakaan haluilta kieltäytymiselle ja kohdassa 2 saatoin hieman liiotella, mutta kohta 3:sta en pääse yli enkä ympäri. Keski-ikäiset kilaripäät, vaakatasossa niskaan satava räntä ja antisosiaaliset baaripokat tuntuvat ihan yhtä hyvältä vaihtoehdolta, kun Brassijumalat ja roomalaiset capuccinot. Tai siis oikeastaan paremmilta, kun ajattelee että saan niiden lomassa nauttia minulle rakkaimmista ihmisistä. Aion kuunnella Popedaa ja muuta epämuodikasta suomipopia, katsoa lätkää verkkareissa ja liikuttua joka kerta kun kuulen Maamme laulun, vaikka vain kostona niille facebook-statuksissa matkoistaan lesoville urpoille ja muille idiooteille, jotka ei tajua kuinka siistiä on olla kotona, etenkin kun tietää misää koti on. Kenties minun oravanpyöräni on maasta toiseen poukkoilu ja irtiottoni arjesta puolestaan räntäsateessa bussin venailua ja tyhjänpäiväisen paskaduunin paiskimista. Vaikka toki haikeana tiedostan, etten ehkä näe Brassijumalaani enää koskaan, olen iloinen moikatessani tuttua Alepan kassaa ja ikuisesti vittuuntunutta bussikuskia. Ystävänikin tulee kohta Espanjasta Suomeen ja pääsemme turisemaan tutun ja turvallisen Juhlamokan äärelle.
Että tervemenoa vaan sinne Pattayaan ystävät hyvät, menkää vaikka sinne missä pippuri kasvaa, minä jään pyyhkimään räkänokkaani ja nauran teidän lomastatuksillenne. Odottakaas vaan kun sukelluslaitteet jää pohjamutiin tai riksakuski kusettaa lomarahanne ja pöllii feikkilaukkunne, sitten tekin tajuatte kuinka hyvää antireissaaminen voi olla.
No comments:
Post a Comment