Kun Yhteisöllisyys Joutui Metropolin Kitaan

Meillä saa asuinalueellaani pysäköidä kahdeksi tunniksi ilman että joku erittäin aktiivinen parkkipirkko tulee ja liimaa sakkolapun tuulilasiin. Toki tuossa tienpäässä on sellainen maksullinen parkkihallikin. Mutta kahdessa tunnissahan sitä ehtii jo lätistä ystävänsä kanssa kuulumiset ja siirtää sitten autonsa johonkin toiseen parkkiruutuun. Me emme itse vaivaudu hankkimaan kallista parkkipaikkaa sieltä hallista, kun ne sakot tulee vuositasolla kuitenkin saman hintaisiksi kun se hallipaikka. Ja autolla ajelu on muutenkin vain toisen meistä etuoikeus ja vain niinä aikoina kun ei ole lunta. Muuten joudumme turvautumaan HSL:n ja VR:n palveluihin, anteeksiettäolenmyöhässä -selityksiin ja muutaman kuukauden mittaiseen pyöräilykauteen.

Minulla on poikkeuksellisesti ollut auto vajaan viikon käytössä ja huomaan olleeni paljon aktiivisempi kuin silloin kun minulla ei ole autoa. Pääsen mummille, äitille ja siskolle hetkessä, uimaan, kouluun ja korista pelaamaan niin mitättömässä ajassa, että yhtäkkiä minulla on ollut ekstratunteja vuorokaudessani. Ja se lähteminen, mikä tässä kaikessa on vaikeinta, on madaltanut kynnystäni kotoota poistumiseen. Varasin jopa yhden vapaaehtoiskeikan ensi viikolle kaikessa tässä luppoajassa velloessani.

Autolla liikkumisessa on kyllä se ärsyttävä puoli, että sitä tekee kaikki muutkin. Jos vaikka istuu autossa Manskulla kolmen ja seitsemän välillä, ehtii lukea päivän Hesarin kaikessa rauhassa, oli kyse kuinka lyhyestä matkasta tahansa. Tai Kehä I:llä sen voi tehdä melkein mihin vuorokauden aikaan tahansa. Mutta silti autolla liikkuminen on helpompaa kun julkisten käyttö. Tai loskassa pyöräily.

Itseni kaltaisia yksityisautoilun vihaajia on monia, mutta he kaikki ajavat silti autoa. Tässä meidän metropolissamme kun ei pääse mihinkään tarpeeksi nopeasti ja helposti julkisilla. Jos vaikka otetaan äärimmäinen esimerkki elämästäni, keskiviikot, jolloin minun pitäisi mennä aamulla Järvenpäähän kouluun, päivällä kotiin syömään ja illalla Malmille treenamaan ja siinä välissä vielä käydä mahdollisuuksien mukaan tapaamassa ystäviäni keskustassa, mummilla Pakilassa tai äitillä Maunulassa, niin voin kertoa että matkoihin menee puolet siitä ajasta mitä itse tekemiseen menee.

Julkinen liikenne ei kestä kasvavaa väestöä, eikä "hyvien yhteyksien varrelle" mahdu enään ketään asumaan. Eikä kellään siihen ole varaakaan, kun vuokrat ovat korkeat ja julkisten käytön kuluista tulee vielä helposti satasen lasku vuokran päälle. Ei sillä, että bensa olisi ilmaista, mutta ainakin sillä ja omalla autolla pääsee juuri silloin kuin haluaa juuri sinne mihin haluaa ja vieläpä puolet lyhyemmässä ajassa.

Ja koska kaikki eivät voi asua keskustassa, missä busseja, junia, sporia ja alikulkutunneleita on joka suuntaan, niin meillä on lähiöt. Paitsi tänä ABC:n ja Prismojen kulta-aikana lähiöt ovat pelkkiä kerrostaloryhmittymiä parkkialueineen. Että on se kiva asua lähiössä, kun kauppaan pitää lähteä autolla, ajaa kymmenen kilsaa moottoriteitä ja sitten viettää siellä koko perheen ostoshelvetissä puolet elämästä.

Kyläkaupat ovat nykyisin alepoja ja niistä saa pakastepitsaa. Lähikahvilat ja nuorisotalot on tiivistetty kolmeen kirjaimeen, jotka hohtavat moottoriteiden varrella lehtipihveineen ja bensapumppuineen. Lähiö ei ole enään yhteisö, eikä lapset voi mennä isovanhemmilleen koulun jälkeen hoitoon, koska siihen menee loppupäivä kun ajelee bussilla koulusta mummille hevonkuuseen ja sitten taas kotiin huitsinnevadaan. Paljon helpompi mennä ABC:lle, siellä kun on se helppokäyttöinen liukuhihna mistä saa välipalaa, eikä vanhempien tarvitse kotiin tultuaan siivota jälkiä, kun bensaa myyvät automekaanikot pitävät huolta lapsista, ruuasta, siivouksesta, autonkorjauksesta ja elintarvikkeiden myynnistä. Käteväksi on vanhanaikainen yhteisöllisyys ja huolenpito muuttunut ja ennen kaikkea kustannustehokkaaksi.

Onhan se tietenkin luonnollista, että kun väki lisääntyy, niin liikenne, välimatkat ja vuorokauden tunnit rupeaa ratkeilemaan liitoksistaan. Valitetaan kun on kiire kokoajan ja eikö voisi hidastaa ja istua vielä kolmannenkin tunnin siinä seurassa, joka saa sinut hymyilemään ja rentoutumaan. No ei voi, kun on kiire bussiin ja kaupungin toiselle laidalle. Autolla voi vähentää ainakin hieman sitä mahdotonta kellon tuijottamista, mutta se taas on väärin koska yksityisautoilu on itserakasta, maailmantuhoavaa ja siksi tuomittavaa. Ja tuomittavaa sen pitää ollakkin.

Jos lähiöistä kuitenkin saisi edes hitusen houkuttelevampia ja ihmisläheisempiä, jos perheitä ja ystäviä saisi juurrutettua hieman lähemmäksi toisiaan ja jos julkinen liikenne toimisi ympäri vuoden ja vieläpä edullisesti, voisimme ehkä tuntea kiireetöntä yhdessäoloa muulloinkin kuin joulun pyhinä ja juhannuksena.

Tosin jos jos-sanaa ei olisi niin lehmäkin lentäisi ja minä sen selässä yli liikenneruuhkien ja paikalleen jäätyneiden junien. Tosin niin tekisivät kaikki muutkin pääkaupunkilaiset ja sitten valitettaisiin siitä kun ne lehmät lentävät liian hiljaa.

Manmade problems have no solutions.