Kuinka Hienoa Sun Elämä On?

Elämä on niin jännää. Siis sillä tavalla, että koko ajan pitäisi olla tekemässä jotain siistiä. Kun kattelee jengin facebook statuksia tai blogeja, niin oma elämä vaikuttaa aika perkeleen tylsältä. Sosiaalinen media mahdollistaa egomasturbaation, mutta useimmiten statuksillaan lesovat upeat ihmiset ovat kuin tyhjiä hillopurkkeja: näyttää makealta mutta sisällä on pelkkää ilmaa. Jos sinulla ei päivän päätteeksi ole mitään erityisen kiehtovaa sanottavaa itsestäsi tai päivästäsi, niin eihän siinä auta kun keksiä jotain järjettömän hienoa tekemistä ja panna se status uusiksi.

Alan yhä enemmän ja enemmän arvostamaan ihmisiä, jotka tekevät ihan tavallisia putkimiehen tai siivoojan töitä. Niitä jotka menevät illalla rättiväsyneenä kotiin, lämmitää mikrossa pakastealtaassa muhineen maksalaatikon ja saunan päälle avaa koffin kolmosen ja menee sitten nukkumaan, että jaksaisi seuraavana päivänä tehdä saman uudestaan. Missä heidän blogit ja tilapäivitykset on? Olisi kiva lukea tavallisen ihmisen elämästä ja tuntea yhteenkuuluvuutta oman sosiaalisen luokkani kanssa.

Vai olisiko? Pitääkö kaiken olla esillä, muitten näkyvillä? Itse vieläkin katselen kadulla kulkiessa ikkunoita ja kuvittelen millasta porukkaa minkäkin verhon takana asuu. Siis en mitenkään pervosti, mutta on se jännempää kurkkia ja arvailla, kun lukea kyseisen asukin facebook status ja huomata että sillä menee niin sika lujaa että se on just lentänyt helikopterilla Afrikkaan, vaikka oikeesti se riitelee muijansa kaa tiskivuoroista.

Kun olin pieni (ja tämä oli sitä aikaa, kun isälläni oli pakastimen kokoinen kännykkä ja kun internet toi mieleen lähinnä näkymättömän kalaverkon) me lapset puimme päällemme jotain mitä aikuiset inhosivat ja lähdimme milloin mihinkin julkiseen tilaan syljeksimään ringissä. Ja se oli kyllä tosi coolia. Tai vielä pienempänä ne vaatteet oli siskoilta tai veljiltä perittyjä collegepaitoja ja jännittävimmät leikit oli pusuhippa ja omppuvarkaudet. Nykyisin lapset on kiinni pleikkareissaan ja nuoret pukeutuvat tyylikkäämmin kuin 40-vuotiaat mummot teekutsuilla. Kasvoin nuoreksi silloin kuin mallia ei saatu sosiaalisesta mediasta, vaan ihan itse keksittiin mikä on siisitä. Siksi Pakilassa saatettiin pukeutua eritavalla kuin Malmilla ja koko kaupunki tuntui aivan järjettömän kokoiselta metropolilta. Silloin Helsinki, Vantaa ja Espoo olivat kuin Suomi, Ruotsi ja Norja ja bussimatka keskustaan oli yhtä jännää kuin nykyisin lentomatka toiselle mantereelle. Kaikki tekeminen oli tavallaan ihan tarpeeksi makeeta ja jos ei ollut niin ei sitä tiennyt, kun ei ollut facebookia jossa verrata leikkejä keskenään.

Eikä mikään oikeastaan ole enään niin kovin extremeä tai ylimakeetakaan. Tai no siis on tietenkin, mitä kalliimpi harrastus, sitä parempi meininki. Jos vaikka laittaisin statukseeni tänään, että "huhhuh, tuli käveltyä mutsilta mummolaan ja nyt kotona kutomassa sukkaa", niin ei sitä kovin moni peukuttaisi. Tai ei ainakaan yhtä moni kuin jotain laskuvarjohyppystatusta. Paitsi pakko myöntää, että kaiken tämän supermegacooliuden keskellä marjojen ja sienien poiminta on taas nostettu ihan uuteen arvoon. Että kattokaas tätä mun sienisaldoa aika kova tyyppi oon varsinkin jos leivon siitä vielä kolmesataa piirakkaa ja kuivatan osan talven varalle. Minun nuoruudessani mutsi teki tota joka syksy ja aina se oli yhtä noloa. Nyt teen sitä itsekkin, koska olen vanha ja köyhä, en siksi että se on niin helvetin hienoa että urbaani kolmekymppinen laittaa saappaat jalkaan ja menee metsään korin kanssa.

Kyllä mun elämä tuntuu ihan jännältä ja hauskalta aina kun tietokoneen ruudulla ei ole vertailukohteita. No ei tietenkään aina, 90% ajasta on kuitenkin sitä laskujen makselua, junassa istumista ja muuta tylsää mutta pakollista. Mutta kun nyt vaikka muistelen viimeistä vuosikymmentä niin herranjumala mitä upeita tilanteita ja hetkiä olen kokenut. Joku tarve siihen arkeen silti on. Siis siihen, että istuu pöydän ääreen syömään, järjestelee laskut ja hinkkaa kengistä koiranpaskaa pois. Arki on just sitä kovettunutta kaurapuuroa, mihin verratessa jännät hetket tuntuu ihan hullulta ilotulitukselta. Jos joka päivä saa tuutin täydeltä sikahyvää ja jännää, niin sitä turtuu eikä ehkä nää oikeasti merkittäviä hetkiä. Kuten esimerkiksi sitä, että mummin silmäkulmassa oli onnenkyynel kun puhuttiin siskon kohta syntyvästä vauvasta tai vaikka vaan sitä, että kotiin tullessani tiskit oli tiskattu ja kukat kasteltu.

Kyllähän päiväkirjan kannetkin saa koristeltua vaikka kuinka hienoiksi, mutta ei ne glitterit ja kiekurat siihen sisältöä tuo.