Tuleekohan Musta Äiti Ollenkaan

 Välillä vieläkin mietin että ihanko oikeasti musta tulee äiti. Siksi vieläkin että vauva syntyy hetkenä minä hyvänsä ja siksi ihanko oikeasti että kun mä luen näitä kaikenmaailman blogeja ja lehtiä, missä käytetään vaikka kuinka paljon palstaa vaipoista riitelyyn ja muihin ihanvitunsama -aiheisiin, mä en voi uskoa että mä olen astumassa siihen maailmaan. Musta ei ehkä olekaan äidiksi, jos se tarkoittaa loputonta keskustelua siitä miksi valitsen imettämisen tai syyllisyydentunnetta kertakäyttövaipoista ja muuta yhdentekevää, jokaisen vauvaperheen omiin päätöksiin paneutumista.

 Mulle on aina ollut ihan sama ottaako joku silarit, syökö joku lihaa, hyväksyykö joku turkistarhausta, tai vetääkö joku steroideja. Tottakai mulla on omat mielipiteeni ja pyrin elämään ite niitten mukaan, mutta mua ei oikeasti kiinnosta jos joku toinen haluaa laittaa pari desiä muovia rintaansa, jos sen kokee tärkeäksi. Niinpä mä en nyt tämän uuden elämäntilanteeni kynnyksellä koe mitään tarvetta arvostella ihmisiä sen mukaan antaako joku lapselleen maitoa itestään vai kartonkitötteröstä. Jos joku haluaa pestä kestovaippoja ja toinen jättää kaikki rokotukset ottamatta niin se ei mun äitiyttä pelasta tai pahenna ollenkaan.

 Sen sijaan mä haluaisin lukea näistä blogeista ja lehdistä, että pitääkö kaikki tuttipullon osat keittää joka syöntikerran jälkeen ja mites sitten tuttien pesu ja puhdistus? Onko kaikilla uusilla äiteillä ja isillä heti homma hallussa ja mitä jos ei voi luottaa puolisonsa vauvanhoitotaitoihin tai mielenkiintoon tämän vakuutteluista huolimatta? Mitä jos mua kiinnostaa heti synnytyksen jälkeen lähteä kavereitten kaa ulos ennemmin kuin hoivaa sitä pentua jota oon nyt yheksän kuukautta kantanu sisälläni? Tai mitä jos mä hurahdan vauvanhoitoon täysin ja unohdan kaiken muun mun ympäriltä? Mitä jos musta tulee se lässyttävä hysteerinen neurootikkomutsi, joka ei nää enää mitään muuta koko avarassa maailmassa kun sen oman pienen palleron tukahduttavine tarpeineen?

 Ja entä synnytys sitten? Se on vaan tungettava itestään ulos se lapsi, mutta mitä lähemmäs h-hetki tulee, sitä enemmän sitä miettii, että ai jumalauta se tekee varmaan pahaa työntää ihminen ulos itestään. Ja taas se mies vaan kattoo vierestä. Mä oon kieltämättä vähän katkeroitunut miehille siitä ettei heidän tarvitse oikeastaan tehdä mitään muuta kun siittää se lapsi jonka nainen kantaa itseään henkisesti ja fyysisesti äärimilleen venyttäen, puskee ulos itestään ja sitten lopulta myös hoitaa jos miehelle tulee joku isyyspaniikki ja hän päättääkin dokaa ensimmäiset vuodet ja ryhtyä vanhemmaksi sitten kun äiti on luonut perustan käytännössä yksin tälle pienelle ihmisen taimelle.

 Mä luin jostain vauvaopuksesta että nainen on energisimmillään raskauden toisen kolmanneksen ajan. Ja käsittääkseni tämä tarkoittaa koko loppuelämää vauvantekohetkestä kirkonpihan multiin. Alkuraskaus on sitä kuuluisaa pahoinvointia ja vaikkei itselläni fyysisesti paha olo ollutkaan, niin henkisesti oksensin oikeastaan 24/7. Sitten tuli tää toinen kolmannes, mä järjestin häät, muuton, kävin koulua ja tein töitä. Ja jaksoin meikata ja kammata tukkaa enemmän kun koskaan. Sitten alkoi vika kolmannes, sain suureksi ylltätyksekseni tietää että olen nukkunut puoli vuotta väärässä asennossa, yöunet menivät, keuhkot painuivat johonkin tissien taakse lysyyn ja joka toinen vastaantulija kysyi hymyillen odotanko kaksosia. Pidin suupielet ylöspäin, enkä juuri ole valitellut vaikka mielessäni käynnistän moottorisahaa ja ydinpommia joka päivä pariin otteeseen. Etenkin silloin kun mun mies valittaa allergiaoireista tai jostain muusta vaivasta jonka tokaluokkalainenkin kestää itkemättä.

 Ja kohta koittaa se hetki kun kaikki tämä odotus palkitaan. Ja vaikka kuinka yritän lukea kohtalotovereitteni ja vauvainsinöörien vinkkejä, en edelleenkään tiedä miten puhdistaa tutit. Tai onko ihan ok jos lapsen jättää miehelle pulloruokintaan, kun itseä vituttaa niin helvetisti, että on pakko päästä tuulettumaan ja kaatamaan kokonainen punaviinipullo kurkusta alas? Sen sijaan mä tiedän että on ok jättää vauva miehelle puoleksi tunniksi, että pääsee johonkin helvetin postpregnancy liikuntahetkeen ja että vauvalle pitää lorutella mahdollisimman paljon että se oppii puhumaan hyvin. Ja että montessoriluokalle pääsee vain jos varaa paikan kymmenen vuotta ennen lapsen syntymää ja että lasta ei ylipäätänsä kannata hankkia jos ei tässä vaiheessa tiedä tutin puhdistamisesta mitään.

 Täytyy kai vain toivoa, että lapseni tulee pärjäämään mun kanssa. Ja että muut äidit antaa mun olla, kun teen valintoja vaippahyllyllä tai päiväkotia etsiessä. Ja että lastensuojelu pysyy ruuhkautuneena, ettei ne ehdi käymään meillä. Ja että mun miehestä kasvaa synnytyksen jälkeen todella nopeasti isä.

 Ja ennenkaikkea että se lapsi rakastais meitä yhtä paljon kun me sitä.