When I signed my life away

Minulla on elämää suurempi intohimo ja se on koripallo. Rakastan sitä fiilistä, kun adrenaliini täyttää suoneni ja hengitykseni kiivastuu. Pelatessa voi juosta vaikka pää kainalossa tuntematta kipua. Voittaminen ja etenkin hyvin pelaaminen tuottaa minulle enemmän mielihyvää kuin ... noh monet muut asiat.

Muutettuani tänne koripallon isänmaahan ensimmäinen missioni oli löytää itselleni jengi. Täällä 90% vapaa-ajan riemuista on linkittynyt koulunkäyntiin, eli yksinkertaisesti ilmottauduin koulun koriskurssille. Muistot yläasteen liikunnantunneista ja niistä lahjattomista palleroista, jotka eivät eroittaneet koripalloa kurpitsasta palautuivat elävästi mieleeni. Mutta ensimmäisellä tunnilla pojat (täällä on joku laki tyttöjen ja poikien sekoittamisesta liikunnassa...) veivät minua 6-0. Tiedättehän te pojat; kun kyseessä on urheilu ja kilpailu he runnovat vaikka halvaantuneen mummon parkettiin. Niinpä päätin liittyä koulun korisjengiin, jossa tietenkin pelaa vain tyttöjä.

Muistan valmentajan kysyneen minulta, onko tämä varmasti sitä mitä haluan ja vastasin, että tässä on viimeinen mahdollisuuteni pelata hampaat irvessä, hiki päässä ennen kuin polveni ja nilkkani muljahtavat lopullisesti paikoiltaan. Viidet treenit viikossa tuntui taivaalliselta. Katsomon portaiden ravaaminen kolmenkymmenen asteen helteessä oli mukavaa vaihtelua matikan tunneille. Maanantaiset voimailuharjoitukset koulun ulkouima-altaassa vaati totuttelua, mutta selvisin niistäkin hengissä. Sitten alkoi varsinainen treenikausi. Päivittäiset treenit venytettiin kahdesta tunnista kahteen ja puoleen tuntiin ja kirsikkana kakun päällä treenamme kahden viikon ajan kolmena päivänä viikossa kohtuullisesti puoli seitsemältä aamulla. Ensi viikolla minulla on kymmenet treenit ja kolme omatoimista punttitreeniä. Välillä haukon henkeä ja mietin mihin helvettiin olen oikein ryhtynyt.

Kaiken tämän mielipuolisuuden keskellä voin kertoa, etten tällä kaudella osallistu yhteenkään peliin. Olen joukkueen "redshirt", eli varapelaaja. Harmikseni en ole päässyt näyttämään osaamistani, vaan olen hermostuksissani sählännyt kentällä kuin norsu lasikaupassa. Olen onnellinen, ettei minulle ole ehdotettu painimattoa koriskentän sijaan. Vaikka tiedostan jatkuvasti, että minun tärkein tehtäväni tällä kaudella on kuvata ottelut ja täytellä juomapulloja, en jättäisi yksiäkään treenejä väliin. Olen hulluna tähän lajiin.

Tarkoitukseni oli postata teksti siitä kuinka säälittävää meininkini kentällä on tällä hetkellä ja kuinka turhautunut olen, etten pysty nousemaan omalle tasolle (teidäthän sen tunteen kun osaat jonkin asian vaikka unissasi ja yhtäkkiä vedät kuin känninen Nykänen suurmäessä). Hmm. No ehkä tajuatte. Love basketball.

Go Bearcubs!

/basketball maniac