Politiikka Suomessa

Yhteiskuntaopin tunneilla lukiossa selitettiin parlamentarismin ja demokratian käsite. Molemmat kuulemma toteutuvat Suomessa. Kansa valitsee edustajansa, joista muodostuu parlamentti. Parlamentti valitsee hallituksen ja näinollen hallituksen tulee käytännössä nauttia parlamentin luottamusta, jotta parlamentarismi toteutuu ja siten myös demokratia. Demokratiassa kansa äänestää valtion asioista suoraan (kuten EU-jäsenyydestä vuonna 1995). Käytännossä meillä kuitenkin toteutuu edustuksellinen demokaratia, sillä meillä on työkseen kansaa edustavia tätiä ja setiä Arkadian mäellä. Tämän siis opin yhteiskuntaopin tunnilla, terveisiä vaan Ari Anteroiselle Munkkaan, jolla ei ilmekään värähtänyt kun hän selitti tätä meille.

Kolmas tärkeä käsite, joka osaltaan kumoaa kaksi ylempää käsitettä on populismi eli edustajiemme vaalijargon. Käytännössä tämä on juuri sitä soopaa, mitä kaikki televisiokanavat syöttävät ennen vaaleja. Populismin avulla voimme äänestää vaikka Tukiaisen Johannan eduskuntaan. Hän onkin jo ilmoittanut olevansa kiinnostunut politiikasta.

Olen ollut aina sitä mieltä, että äänestäjillä on suuri vastuu yhteiskunnassamme. En ole ikinä ymmärtänyt Aku Ankkaa äänestäviä anarkisteja. Surukseni kuitenkin huomaan, että mitä enemmän seuraan politiikkaa, sitä enemmän rupean menettämään toivoani. On epäilyttävää, että tiedän kulttuuriministerin yksityiselämän tarkemmin kuin hänen saavutuksensa yhteiskuntamme eteen. Koko demokratia kaatuu median edessä. On ihan sama mitä ehdokkaani jauhaa ennen vaaleja, kun se ei kuitenkaan toteudu myöhemmin. Jos Katainen hehkuttaa vaaliohjelmassaan sairaanhoitajien palkkojen nousua, joudutaan siitä käymään vuosisadan työtaistelu, ennen kuin tulosta saadaan aikaan. SDP:n ideologia on niin solmussa, että en äänestäisi heitä vaikka olenkin sosiaalidemokraatti. Eikö ole omalaatuista, että kansan tarpeet tyydytetään jauhamalla paskaa? Sitten seuraavat neljä vuotta meillä on kyrpä otsassa kun mikään ei mennyt niinkuin piti.

Ulkoministeri saatiin nalkkiin tekstarikohun takia. Lopulta erottamisen syyksi selitettiin valehtelu. Pääministerin vaalitilille oli ilmestynyt mielettömiä summia järjestöltä, jonka takana on Suomen suurimpia liikemiehiä. Herra pääministeri ei muka itse edes tiedä mistä moinen summa tuli ja ketä siitä kiittämän. Kyllä hän tiesi. Pääministeri on koko hallituksen päämies (ei, rakkaat lapset, se ei ole enää presidentti) ja hänen tulisi parlamentarismin periaatteen mukaan erota, mikäli hallitus ei nauti parlamentin luottamusta. Minulle on ainakin ihan yhdentekevää, vaikka ulkoministerimme nussisi kuolleita strutseja ja valehtelisi siitä julkisesti, mutta se, että pääministeri kusee kansaa linssiin vaalirahoituksensa suhteen on OIKEASTI tärkeää. Siinä mennään metsään ja pahasti.

Poliitikkojen valehtelusta on tullut sääntö ennemmin kuin poikkeus. Aion edelleen käydä äänestämässä ja seurata politiikkaa, ehkä jopa opiskella sitä. Näkökulmani on kylläkin muuttunut dramaattisesti. Demokratian ja parlamentarismin toteutuminen on vain näennäistä ja tavallisella kansalaisella ei ole juuri vaikutusvaltaa, ellei hänellä ole rahoittaa puolueiden toimintaa, tosin silloin hän ei ole tavallinen. Sanokaa minua pessimistiksi tai naiiviksi, mutta...

...Aku Ankka eduskuntaan!