Olkaa hiljaa!

Istun talla hetkella poikaystavani (J) huoneessa ja odotan, etta paivallinen valmistuu. Kuulen aanista, etta siella on vieraita ja toivon salaa, etta minulle tuotaisiin ruoka huoneeseeni, hiljaiseen valtakuntaani. Mutta kohta istuudun illallispoytaan ja rupean jauhamaan kaikennakosta paskaa, mika ei todellisuudessa kiinnosta ketaan, mutta on kohteliasta puhua. J on toissa, joten en edes voi piiloutua hanen selan taakse. J nimittain puhuu ja puhuu ja puhuu ja nyrkkisaanto on, etta pariskunnasta edes toisen tulisi pulista muodollisuuksen vuoksi. 

Ihmissuhteissa usein ongelmat selvitetaan puhumalla. Parempi niin kuin nyrkeilla, mutta onko kukaan ikina ajatellut vain antaa asian olla? "Pitaisko meidan puhua tasta?" "Onko sulla jokin ongelma? Puhu mulle kulta!" "Sori ne likaset kalsarit lattialla, haluutko puhua siita?" 

"Miten ois vaan mykkakoulu?"

Amerikkalaisille on niin tarkeaa tietaa mita kaupan kassalla tyoskentelevalle tavaroita muovikasseihin heittelevalle laittomalle maahanmuuttajalle kuuluu, etta muut saavat odottaa jonossa kymmenen ylimaaraista minuuttia holonpolon takia. Henkilokohtaisesti minusta on ihanaa istua bussissa ilman, etta kukaan aloittaa kiusallista keskustelua paivan saasta ja takkisi kauniista varista. 

Suomalaisten poytakeskustelut ovat oikein mukavia, melko vahaeleisia tosin. 

-Jokerit voitti tanaan HPK:n

-Ihan sama.

*Hiljaisia pureskeluaania ja haarukan ja veitsen kilinaa*

Joskus saatan sanoa ihmisille jotka kyselevat "onko Suomessa jaakarhuja?" -kysymyksia, etta suomalaiset tykkaavat vain olla hiljaa ja avata suunsa sitten kun haluavat oikeasti sanoa jotain. Ja minua katsotaan kuin naista joka juuri kertoi, etta jaakarhut puhuvat suomea. 

Palapala. Menen nyt istumaan, syomaan illallista ja nyokkailemaan ja kertomaan asioita. Kertoisinko talla kertaa dinosauruksista vai ufoista? 

Manic dinner.