Eläkää vähän.

Kävelin viikonloppuna bussipysäkiltä mummille eräällä esikaupungin idyllisellä alueella. Matka oli noin kaksi kilsaa, mas o menos, ja sillä kymmenen minuutin matkalla en nähnyt tai kuullut mitään merkkejä suburbiamaisesta elämöinnistä. Havahduin hiljaisuuteen ehkä sen takia, että olen viime vuosina elänyt ja matkustellut kulttuureissa, joissa kaduilla, pihoilla ja puistoissa olevat ihmiset eivät mistään hinnasta homehtuisi himoissaan keskellä kirkasta viikonloppupäivää. Siis puhun nyt kulttuureista, joihin kuuluu noin 100% maailmasta, Suomea ja Pohjois-Norjaa lukuunottamatta.

Kyseessä oli siis oikein kaunis syyspäivä, kello oli noin puoli neljä, eikä telkkarissa näytetty lätkän mm-kisoja, euroviisuja, tai edes salattuja elämiä. Siis katujen autioitumista ei ollut aiheuttanut suomalaisten kotien pyhä alttari -televisio. Ylittäessäni moottoritien kävelin sillalla, jolta oli näkymät uudisasuntojen ja vanhojen puisten omakotitalojen kortteleihin ja kun yhtäkkiä tajusin, ettei tuosta perheiden ja pienten lasten viidakosta kuulu sihahdustakaan, menin hetkeksi paniikkiin ja ajattelin, että sota Karjalan takaisin saamiseksi on sittenkin ottanut tuulta purjeisiinsa ja urpona minä olin ainoa joka ei ollut juossut läheiseen kallioon pommisuojaan. Toisaalta moottoritiellä jylisi sen verran, että tajusin olevani turvassa.

Lopulta ohitseni ajoi joku audi tai volvo sellaista turvallista "vähän ylinopeutta, muttei kuitenkaan niin paljoa, että naapurin pirjo pääsis nillittämään" -vauhtia ja takakontin ikkunasta näkyi mitäpä muutakaan kuin jumbon iloisen muoviset pussukat täynnä kaiken maailman hyödytöntä paskaa, mitä perheet ilmeisesti käyvät lauantaisin ostamassa kuvitellen tuon kulutushysterian olevan laatuaikaa yhdessä. Ensimmäinen omin jaloin kulkeva lähiöihminen kusetti koiraansa portillaan ja jupisi kännykkäänsä kuinka "Esa lähti lasten kanssa ostamaan kuravaatteita pojille ja mut jätettiin kotiin siivoamaan." Ööö... hyvä perheenäiti, ei ne pojat tartte niitä kuravaatteita, jos ne on kahlittu 24/7 himaan patteriin kiinni leikkimään niillä saatanan virtuaalileluilla, eikä sun tartte siivota sitä luukkuas jos ei kerta kiinnosta.

Lopulta mummille päästyäni näin kolme tyttöä pelaamassa futista koulun pihalla. Huokasin helpotuksesta, koska tajusin ettei vanhempien ylivalta lapsiinsa käsitä kuin todennäköisesti 97 perhettä sadasta tuolla kauniilla ja hiljaisella esikaupungin alueella. Nykyään kun valitetaan, ettei lapsilla riitä mielikuvitus ja niitten aivot surkastuu virtuaalielämää eläessään, mieleeni juolahtaa ajatus, että eihän ne lapset sitä ympäristöä luo itselleen. Vanhemmat jotka stressaa kotiensa ulkokultaisuudesta ja tukkii lastensa valittavan turvan ostamalla jumbopussillisen muovia leikkihuoneeseen ovat itse syyllisiä lastensa aivokuolemaan.

Ajattelin, että voisin perustaa lastenulkoilutuspalvelun mummini asuinalueelle. Kerta vanhemmat ovat jo niin toivottomassa jamassa, että isät lähtevät siivouspaniikissa piehtaroivia äitejä karkuun johonkin tunkkaseen ostoshelvettiin, on turha edes yrittää pelastaa heitä. Mutta lapset kun ei voi vanhemmilleen mitään, niin heitä pitää auttaa ja yrittää pelastaa vanhempiensa kohtalolta.

Kurahousut jalkaan, siivousvälineet takkaan ja ulos lehtien sekaan pulikoimaan. Tai irrottakaa edes naapurin penskojen kahleet ja käykää päästämässä ne ulos sieltä wc-ankan katkusta, koska siis pliis, lapsissa on tulevaisuus.